Vuonna 1512, ennen kuin Luther tai Zwingli oli alkanut uskonpuh- distustyön, Lefevre kirjoitti: “Jumala antaa sen vanhurskauden, joka yksinomaan armosta vanhurskauttaa iankaikkiseen elämään.”196Wylie, mt. 13. kirja, 1. luku.Katsellessaan lunastuksen salaisuuksia hän huudahti: “Oi sitä sanomattoman suurta vaihtoa — viaton tuomitaan ja rikollinen vapautetaan, siunaus kirotaan ja kirottu siunataan, elämä kuolee ja kuollut saa elämän, kunnia peittyy häpeällä ja häpeällinen verhotaan kunnialla.”197D'Aubigne, mt. 12. kirja, 2. luku. ST 209.3
Samalla kun hän opetti, että pelastuksen kunnia kuuluu yksinään Jumalalle, hän myös selitti, että ihmisen velvollisuus on olla kuuliainen. ST 209.4
“Jos olet Kristuksen kirkon jäsen”, hän sanoi, “olet hänen ruumiinsa jäsen; ja jos kuulut hänen ruumiiseensa, olet täynnä jumalallista luontoa... Oi, jospa ihmiset voisivat käsittää tämän etuoikeuden! Kuinka puhdasta, siveää ja pyhää olisikaan silloin heidän elämänsä, ja kuinka mitättömänä he pitäisivätkään kaikkea tämän maailman kunniaa verrattuna tähän sisäiseen, luonnollisilta silmiltä salattuun kunniaan.”198Ibid. ST 210.1
Lefevren oppilaiden joukossa oli muutamia, jotka innostuneina kuuntelivat hänen sanojaan ja jatkoivat totuuden julistamista kauan sen jälkeen, kun heidän opettajansa ääni vaikeni. Näiden joukossa oli William Farel. Hurskaiden vanhempien poikana ja kasvatettuna sokeasti uskomaan kirkon opetukset, hän olisi voinut apostoli Paavalin tavoin sanoa itsestään: “Minä olen meidän uskontomme ankarimman lahkon mukaan elänyt fariseuksena.” Apt. 26: 5. Uskollisena katolisena hän olisi halunnut perinpohjin hävittää kaikki, jotka uskalsivat vastustaa kirkkoa. “Minä purin hammasta niinkuin raivostunut susi, kun kuulin jonkun puhuvan paavia vastaan”, hän sanoi myöhemmin viitatessaan tähän elämänsä kauteen. Hän oli ollut väsymätön pyhimysten palvoja. Lefevren kanssa hän oli käynyt Pariisin kaikissa kirkoissa, rukoillut niiden alttarien ääressä ja koristanut lahjoilla pyhäinjäännöslippaita. Mutta nämä työt eivät voineet antaa rauhaa hänen sielulleen. Hänen mieltään vaivasi synnintunto, jota mitkään hänen katumusharjoituksensa eivät voineet poistaa. Aivankuin taivaasta tulleena äänenä hän kuunteli uskonpuhdistajan sanoja: “Me pelastumme armon kautta. Syytön on tuomittu, ja syyllinen pääsee vapaaksi. Kristuksen risti yksinään avaa taivaan portit ja sulkee helvetin portit.”199Wylie, mt. 13. kirja, 2. luku. ST 210.2
Farel otti totuuden iloiten vastaan. Paavalin kokemusta muistuttavan kääntymyksen kautta hän siirtyi perinnäistapojen orjuudesta Jumalan lasten vapauteen. Omien sanojensa mukaan hän muuttui “saaliin- himoisesta, julmasta sudesta rauhalliseksi, lempeäksi karitsaksi”. Hän oli “kokonaan luopunut paavista ja antanut sydämensä Jeesukselle Kristukselle”.200D'Aubigne, 12. kirja, 3. luku. ST 210.3
Lefevren jatkaessa totuuden valon levittämistä ylioppilaiden keskuuteen, Farel lähti julistamaan totuutta julkisesti. Hän oli nyt Kristuksen asiassa yhtä innokas kuin oli ennen ollut paavin asiassa. Eräs kirkon arvohenkilöistä, Meauxin piispa, liittyi heihin pian tämän jälkeen. Muitakin opettajia, joilla oli suuri arvo taitavuutensa ja oppinsa tähden, osallistui evankeliumin julistamiseen, ja se sai kannattajia kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudesta, käsityöläisten ja talonpoikien kodeista aina kuninkaan linnaan saakka. Silloisen hallitsijan Frans I: n sisar otti vastaan puhdistetun opin. Kuningas itse ja äiti-kuningatar näyttivät johonkin aikaan suopeilta sitä kohtaan, ja uskonpuhdistajat odottivat suurin toivein sitä aikaa, jolloin Ranska olisi voitettu evankeliumille. ST 210.4
Mutta heidän toiveensa eivät täyttyneet. Kristuksen opetuslapsia odottivat koettelemukset ja vainot. Tämä oli kuitenkin armollisesti kätketty heidän silmiltään. Ensin tuli rauhallinen aika, jolloin he voivat vahvistua kohtaamaan myrskyä; ja uskonpuhdistus edistyi nopeasti. Meauxin piispa työskenteli innokkaasti omassa hiippakunnassaan, opettaen sekä pappeja että kansaa. Oppimattomat ja siveettömät papit erotettiin, ja heidän sijaansa asetettiin mahdollisuuksien mukaan oppineita ja hurskaita miehiä. Piispa toivoi hartaasti, että hänen alamaisensa voisivat itsenäisesti tutkia Jumalan sanaa, ja pian tämä toivo toteutuikin. Lefevre ryhtyi kääntämään Uutta testamenttia; ja samaan aikaan, kun Lutherin saksalainen Raamattu ilmestyi Wittenbergin painosta, julkaistiin ranskankielinen Uusi testamentti Meauxissa. Säästämättä työtä tai kustannuksia piispa levitti sitä seurakuntiinsa, ja pian Meauxin asukkaat omistivat Pyhän Raamatun. ST 211.1
Kuten janosta nääntyvät matkustajat iloiten rientävät virvoittavalle vesilähteelle, niin nämä sielut ottivat vastaan taivaan sanoman. Työmiehet pelloilla ja käsityöläiset työpajoissaan saivat jokapäiväisessä työssään uutta rohkeutta keskustelemalla Raamatun kalliista totuuksista. Iltojaan he eivät enää viettäneet viinikellareissa, vaan kokoontuivat toistensa koteihin lukemaan Jumalan sanaa, rukoilemaan ja kiittämään. Suuri muutos näkyi pian näissä yhdyskunnissa. Vaikka asukkaat kuuluivat alhaisimpaan luokkaan, ollen oppimattomia raskaan työn raatajia, näkyi Jumalan armon uudistava ja kohottava voima heidän elämässään. Nöyryydellään, rohkeudellaan ja pyhyydellään he todistivat siitä, mitä evankeliumi saa aikaan niissä, jotka ottavat sen vilpittömästi vastaan. ST 211.2
Meauxissa sytytetty valo säteili kauas. Kääntyneiden luku kasvoi joka päivä. Kuningas, joka halveksi munkkien ahdasmielistä kiihkoilua, hillitsi jonkin aikaa papiston raivoa; mutta paavilliset johtajat pääsivät lopulta voitolle. Pystytettiin rovio. Meauxin piispa, jonka täytyi valita joko rovio tai peruutus, valitsi helpomman tien; mutta johtajan lankeemuksesta huolimatta lauma pysyi uskollisena. Useat todistivat totuudesta liekkien keskellä. Polttoroviolla osoittamansa rohkeuden ja uskollisuuden kautta nämä nöyrät kristityt puhuivat tuhansille, jotka rauhallisina aikoina eivät koskaan olisi kuulleet heidän todistustaan. ST 211.3
Alhaiset ja köyhät eivät olleet ainoat, jotka keskellä kärsimystä ja pilkkaa uskalsivat todistaa Kristuksesta. Linnan ja palatsin komeissa saleissa oli kuninkaallista sukua olevia henkilöitä, joille totuus oli rikkautta ja korkeaa asemaa, vieläpä elämääkin kalliimpi. Kuninkaallinen haarniska kätki jalomman ja uskollisemman hengen kuin piispan kauhtana ja hiippa. Louis de Berquin oli ylhäistä sukua. Samalla kun hän oli urhoollinen ja hovitapoihin tottunut ritari, hän oli myös harras tutkija, kohtelias ja siveellisesti moitteeton. “Hän oli”, eräs kirjailija sanoo, “paavillisten säädösten innokas noudattaja sekä messujen ja saarnojen harras kuuntelija... ja kaikkien hänen hyveittensä kruununa oli erityinen kammo Lutherin oppia kohtaan”. Mutta kun hän monien muiden tavoin joutui kaitselmuksen ohjaamana lukemaan Raamattua, hän hämmästyksekseen löysi sieltä “Rooman oppien asemesta Lutherin opit”. 201Wylie, mt. 13. kirja, 9. luku.Siitä lähtien hän pyhitti itsensä kokonaan evankeliumin asialle. ST 211.4
Koska hän oli Ranskan oppinein aatelismies, nerokas, kaunopuheinen, lannistumaton rohkeudessaan, sankarillinen innossaan ja vaikutusvaltainen hovissa — sillä hän oli kuninkaan suosikki — luulivat monet, että kohtalo oli määrännyt hänet Ranskan uskonpuhdistajaksi. Beza sanoi: “Berquinista olisi tullut toinen Luther, jos hän olisi löytänyt Frans I: ssä toisen vaaliruhtinaan.” “Hän on vaarallisempi kuin Luther”, sanoivat paavilaiset. 202Ibid.Ranskan katolilaiset pelkäsivät todella häntä enemmän. He heittivät hänet harhaoppisena vankilaan, mutta kuningas vapautti hänet. Taistelu jatkui monta vuotta. Frans, joka horjui Rooman ja uskonpuhdistuksen välillä, toisinaan suvaitsi, toisinaan taas piti kurissa munkkien palavaa intoa. Katolisen kirkon viranomaiset heittivät Berqui- nin kolme kertaa vankilaan, mutta hallitsija, joka ihaili hänen lahjakkuuttaan ja jaloa luonnettaan, vapautti aina hänet, kieltäytyen jättämästä häntä papiston vihan uhriksi. ST 212.1
Berquinia varoitettiin useita kertoja vaarasta, joka uhkasi häntä Ranskassa, ja häntä kehotettiin noudattamaan niiden esimerkkiä, jotka olivat päässeet turvaan menemällä vapaaehtoisesti maanpakoon. Arka ja liehittelevä Erasmus, jolla kaikessa oppineisuudessaan ei ollut sitä siveellistä suuruutta, joka saa pitämään elämää ja kunniaa vähempiarvoisina kuin totuutta, kirjoitti Berquinille: “Pyydä päästä lähettilääksi johonkin vieraaseen maahan; lähde matkalle Saksaan. Sinä tunnet Bedan ja hänen kaltaisensa — hän on tuhatpäinen hirviö, joka kylvää myrkkyä kaikkialle. Sinulla on epälukuinen joukko vihollisia. Vaikka asiasi olisi parempi kuin Jeesuksen Kristuksen, he eivät anna sinun olla rauhassa, ennen kuin ovat riistäneet sinulta hengen. Älä luota liian paljon kuninkaan suojelukseen. Missään tapauksessa älä aiheuta minulle ikävyyksiä teologisen tiedekunnan kanssa.”203Ibid. ST 212.2