“Katso, hetki on lähellä, ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin.” AT 660.1
Opetuslastensa seurassa Vapahtaja asteli hitaasti Getsemanen puutarhaa kohden. Täysikuu loisti kirkkaana pilvettömältä taivaalta. Pyhiinvaeltajien teltta-alueella vallitsi syvä hiljaisuus. AT 660.2
Jeesus oli vakavasti keskustellut opetuslastensa kanssa ja opettanut heitä, mutta lähestyessään Getsemanea Hän tuli oudon hiljaiseksi. Hän oli usein käynyt siellä saadakseen vaipua mietiskelyyn ja rukoukseen, mutta ei milloinkaan niin tuskantäyteisin sydämin kuin tänä Hänen viimeisen kärsimyksensä yönä. Koko maallisen elämänsä ajan Hän oli vaeltanut Jumalan läsnäolon valossa. Joutuessaan ristiriitoihin ihmisten kanssa, jotka olivat Saatanan hengen vallassa. Hän saattoi sanoa: “Hän, joka on minut lähettänyt, on minun kanssani; Hän ei ole jättänyt minua yksinäni, koska minä aina teen sitä, mikä Hänelle on otollista.” Joh. 8: 29. Mutta nyt Hän näytti joutuneen suljetuksi pois Jumalan ylläpitävän läsnäolon valosta. Nyt Hänet luettiin pahantekijäin joukkoon. Hänen täytyi kantaa langenneen ihmiskunnan syyllisyys. Kaikkien meidän pahuus pantiin Hänen päälleen, joka ei synnistä mitään tiennyt. Ja synti näytti Hänestä niin kauhealta, ja niin suuri oli sen syyllisyyden taakan paino, joka Hänen täytyi kantaa, että Hän joutui kiusaukseen ajatella sen sulkevan Hänet ainiaaksi pois Isän rakkaudesta. Tuntiessaan, miten kauhea on Jumalan viha syntiä kohtaan, Hän huudahtaa: “Minun sieluni on syvästi murheellinen kuolemaan asti.” AT 660.3
Opetuslapset olivat huomanneet muutoksen, joka tapahtui Mestarissa heidän lähestyessään puutarhaa. He eivät olleet milloinkaan nähneet Häntä niin äärettömän surullisena ja vaiteliaana. Tämä outo murheellisuus tuntui yhä kasvavan heidän kulkiessaan eteenpäin, mutta he eivät kuitenkaan uskaltaneet kysyä Häneltä sen syytä. Hän horjui, ikäänkuin olisi ollut kaatumaisillaan. Saavuttuaan puutarhaan opetuslapset rupesivat huolestuneina etsimään paikkaa, jonne Hän tavallisesti vetäytyi, saattaakseen Hänet sinne lepäämään. Jokainen Hänen ottamansa askel vaati suuria ponnistuksia. Hän valitti ääneensä, ikäänkuin Hän olisi kärsinyt kauhean taakan alla. Kaksi kertaa Hänen seuralaisensa tukivat Häntä, muuten Hän olisi kaatunut maahan. AT 661.1
Lähelle puutarhan porttia Jeesus jätti kaikki muut paitsi kolmea opetuslastaan pyytäen heitä rukoilemaan itsensä puolesta ja Hänen puolestaan. Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa Hän astui puutarhan kätköihin. Nämä kolme opetuslasta olivat Kristuksen lähimmät seuralaiset. He olivat nähneet Hänen kunniansa kirkastus- vuorella, he olivat nähneet Mooseksen ja Elian puhuvan Hänen kanssaan, ja he olivat kuulleet taivaasta tulevan äänen. Nyt Kristus toivoi heidän olevan lähellä Häntä Hänen suuressa ahdistuksessaan. Usein he olivat olleet Hänen kanssaan yötä tässä puutarhassa. Tällöin heillä oli ollut tapana hetkisen valvottuaan ja rukoiltuaan vaipua rauhalliseen uneen vähän matkan päässä Mestaristaan, kunnes Hän aamulla herätti heidät jälleen työhön. Mutta nyt Hän toivoi heidän viettävän koko yön Hänen kanssaan rukouksessa. Kuitenkaan Hän ei voinut sallia, että edes he olisivat näkemässä tuskaa, joka Hänen oli kestettävä. AT 661.2
“Olkaa tässä”, Hän sanoi, “ja valvokaa minun kanssani”. AT 661.3
Hän meni jonkin matkan päähän heistä — niin lähelle, että he saattoivat sekä nähdä että kuulla Häntä — ja lankesi pitkälleen maahan. Hän tunsi, että synti oli erottamaisillaan Hänet Isästä. Kuilu oli niin leveä, musta ja syvä, että Hänen henkensä kauhistui sitä. Hän ei saanut käyttää jumalallista voimaansa päästäkseen tästä tuskasta. Ihmisenä Hänen oli kärsittävä ihmisen synnin seuraukset. Ihmisenä Hänen oli kestettävä Jumalan viha syntiä kohtaan. AT 661.4
Kristus oli nyt kokonaan toisenlaisessa asemassa, kuin Hän oli koskaan ollut. Hänen kärsimyksiään kuvaavat parhaiten profeetan sanat: “Heräjä, miekka, minun paimentani vastaan ja minun lähintä miestäni vastaan, sanoo Herra Sebaot.” Sak. 13: 7. Syntisen ihmisen sijaisena ja takaajana Kristus kärsi Jumalan tuomion alaisena. Hän näki, mitä oikeudenmukaisuus merkitsi. Tähän asti Hän oli ollut toisten välittäjänä, nyt Hän itse kaipasi välittäjää. AT 662.1
Kun Kristus tunsi yhteytensä Isän kanssa katkenneen, Hän pelkäsi, ettei Hän ihmisluonnossaan kykenisi kestämään tulevassa taistelussa pimeyden voimia vastaan. Kiusauksen korvessa oli ihmissuvun kohtalo ollut kysymyksessä. Kristus oli silloin voittanut. Nyt kiusaaja oli ryhtynyt viimeiseen kauheaan kamppailuun. Hän oli valmistunut tähän Kristuksen toiminnan kolmena vuotena. Nyt oli hänellä kysymyksessä kaikki. Jos hän tässä joutuisi tappiolle, olisi kaikki toivo vallasta mennyttä, maailman valtakunnat tulisivat lopullisesti kuulumaan Kristukselle ja Saatana itse kukistettaisiin ja heitettäisiin ulos. Mutta jos Kristus voitettaisiin, tulisi koko maailma Saatanan valtakunnaksi ja ihmiskunta joutuisi ainiaaksi hänen valtaansa. Taistelun lopputulos silmiensä edessä Kristus sielunsa syvyydestä pelkäsi eroa Jumalasta. Saatana kertoi Hänelle, että jos Hän tulisi takaajaksi syntisen maailman puolesta, ero olisi ikuinen. Hänet laskettaisiin kuuluvaksi Saatanan valtakuntaan, eikä Hän koskaan enää voisi olla yhtä Jumalan kanssa. AT 662.2
Entä mitä tällä uhrilla voitettaisiin? Miten toivottomalta näyttikään ihmisten syyllisyys ja kiittämättömyys! Saatana kuvasi tilanteen Lunastajalle karkeimmalla tavalla: “Kansa, joka väittää olevansa edellä kaikkia muita sekä ajallisiin että hengellisiin siunauksiin nähden, on sinut hylännyt. He koettavat tuhota sinut, joka olet kaikkien, heille erikoisena kansana annettujen lupausten perustus, keskipiste ja sinetti. Eräs opetuslapsesi, joka on kuunnellut opetuksiasi ja ollut ensimmäisiä seurakuntatyössä, on pettävä sinut. Eräs innokkaimmista seuraajistasi tulee kieltämään sinut. Kaikki tulevat sinut jättämään.” Kristuksen koko olemus kauhistui tätä ajatusta. Hänen sydämensä mursi se, että ne, joita Hän oli tullut pelastamaan ja joita Hän niin suuresti rakasti, liittyisivät Saatanan vehkeilyihin. Taistelu oli kauhea. Se käsitti Hänen kansansa, syyttäjiensä ja pettäjiensä syyllisyyden ja pahan vallassa olevan maailman syyllisyyden. Ihmisten synnit lepäsivät raskaina Kristuksen päällä, ja tunne Jumalan vihasta syntiä kohtaan oli musertamaisillaan Hänet. AT 662.3
Katsele Häntä punnitsemassa hintaa, joka ihmissielusta on maksettava. Tuskissaan Hän tarrautuu kylmään maahan, ikäänkuin estääkseen itseään tulemasta vedetyksi kauemmas Jumalasta. Yön kylmä kaste lankeaa Hänen maassa makaavan ruumiinsa ylle, mutta Hän ei sitä huomaa. Hänen kalpeilta huuliltaan pääsee katkera huuto: “Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja.” Mutta Hän lisää nytkin: “Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin Sinä.” AT 663.1
Ihmissydän kaipaa myötätuntoa kärsimyksissä. Kristus tunsi tämän kaipauksen olemuksensa pohjia myöten. Sielunsa äärimmäisessä hädässä Hän tuli opetuslastensa luo hartaasti haluten saada kuulla jonkin lohdun sanan niiltä, joita Hän niin usein oli siunannut ja lohduttanut ja suojannut suruissa ja ahdistuksissa. Hän, jolla aina oli ollut heille myötätunnon sanoja, kärsi nyt yliluonnollista tuskaa, ja Hän kaipasi saada tietää, että he rukoilivat Hänen puolestaan ja itsensä puolesta. Miten synkältä näyttikään synnin ilkeä luonne! Suuri oli kiusaus jättää ihmiskunta itse kantamaan syyllisyytensä seuraukset, koska Hän oli viaton Jumalan edessä. Jospa Hän vain tietäisi, että Hänen opetuslapsensa ymmärsivät tämän ja antoivat sille arvoa, Hän saisi uutta voimaa. AT 663.2
Nousten tuskallisesti ponnistaen Hän hoiperteli sille paikalle, jonne Hän oli jättänyt opetuslapsensa. Mutta Hän “tapasi heidät nukkumasta”. Jos Hän olisi tavannut heidät rukoilemasta, Hän olisi tuntenut suurta helpotusta. Jos he olisivat paenneet Jumalan suojaan, jotta Saatanan voimat eivät heitä voittaisi, Hän olisi tullut lohdutetuksi heidän lujasta uskostaan. Mutta he eivät olleet ottaneet vaarin yhä toistetusta kehoituksesta: “Valvokaa ja rukoilkaa.” Aluksi he olivat olleet hyvin huolissaan nähdessään Mestarinsa, joka tavallisesti oli niin tyyni ja maltillinen, kamppailevan tuskan kanssa, jota he eivät voineet käsittää. He olivat rukoilleet kuullessaan Hänen äänekkäät tuskanhuutonsa. Heillä ei ollut aikomusta hylätä Herraansa, mutta heidät oli vallannut uneliaisuus, jonka he olisivat voineet ravistaa pois, jos he olisivat jatkuvasti rukoilleet Jumalaa. He eivät käsittäneet valvomisen ja vakavan rukouksen merkitystä kiusauksen vastustamisessa. AT 663.3
Juuri vähää ennen kuin Jeesus oli opetuslapsineen saapunut puutarhaan, Hän oli lausunut heille: “Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun.” He olivat Hänelle varmasti vakuuttaneet menevänsä Hänen kanssaan sekä vankilaan että kuolemaan. Ja itseensäluottava Pietariparka oli sanonut: “Vaikka kaikki loukkaantuisivat Sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu.” Mark. 14:27, 29. Opetuslapset luottivat itseensä eivätkä katsoneet voimakkaaseen Auttajaansa, kuten Kristus oli neuvonut heitä tekemään. Niin sitten kävi, että kun Vapahtaja eniten olisi tarvinnut heidän myötätuntoaan ja rukouksiaan, he nukkuivat sikeästi. Pietarikin nukkui. AT 664.1
Myös Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka oli nojannut Jeesuksen rintaa vasten, nukkui. Tosiaankin, Johanneksen rakkauden Mestariaan kohtaan olisi tullut pitää hänet hereillä. Hänen hartaiden rukoustensa olisi pitänyt yhtyä Hänen rakkaan Vapahtajansa rukouksiin tämän suurimman tuskan hetkenä. Vapahtaja oli viettänyt kokonaisia öitä rukoillen opetuslastensa puolesta, jotta heidän uskonsa ei horjuisi. Jos Jeesus nyt olisi tehnyt Jaakobille ja Johannekselle sen kysymyksen, jonka Hän kerran oli heille tehnyt: “Voitteko juoda sen maljan, jonka minä olen juova, ja tulla kastetuksi sillä kasteella, jolla minut kastetaan?”, he eivät olisi uskaltaneet vastata: “Voimme.” Matt. 20: 22. AT 664.2
Opetuslapset heräsivät Jeesuksen ääneen, mutta he tuskin tunsivat Häntä, sillä Hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet tuskasta. Jeesus puhutteli Pietaria lausuen: “Simon, nukutko? Etkö jaksanut yhtä hetkeä valvoa? Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” Opetuslasten heikkous herätti Jeesuksessa sääliä. Hän pelkäsi, etteivät he voisi kestää sitä koetusta, joka heitä kohtaisi, kun Hänet petettäisiin ja surmattaisiin. Hän ei nuhdellut heitä, sanoi ainoastaan: “Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.” Suurten kärsimyksiensäkin keskellä Hän koetti puolustaa heidän heikkouttaan. “Henki tosin on altis”, Hän sanoi, “mutta liha on heikko”. AT 664.3
Yli-inhimillinen tuska valtasi jälleen Jumalan Pojan, ja heikkona ja uupuneena Hän horjui entiselle taistelupaikalleen. Hänen kärsimyksensä olivat vielä suuremmat kuin ennen. Kun sieluntuska valtasi Hänet, “Hänen hikensä oli niinkuin veripisarat, jotka putosivat maahan”. Sypressit ja palmut olivat Hänen kärsimystensä äänettömiä todistajia. Niiden lehdiltä tipahteli Hänen päälleen raskaita kastepisaroita, ikäänkuin luonto olisi itkenyt Luojansa tähden, joka yksin kamppaili pimeyden valtojen kanssa. AT 664.4
Hetkistä aikaisemmin Jeesus oli vahvan seetrin tavoin kestänyt sen vastustuksen myrskyn, joka Hänen yllään raivosi. Lujatahtoiset ihmiset, joiden sydän oli täynnä pahuutta ja viekkautta, olivat turhaan yrittäneet hämmentää ja voittaa Hänet. Hän esiintyi jumalallisessa voimassaan Jumalan Poikana. Nyt Hän oli kuin raivoavan myrskyn taittama ja murtama ruoko. Hän oli voittajana lähestynyt työnsä päätöstä, saavuttaen joka askeleella voiton pimeyden valloista. Jo kirkastettuna Hän oli väittänyt olevansa yhtä Jumalan kanssa. Hän oli varmalla äänellä veisannut ylistysvirren. Hän oli opetuslapsilleen puhunut rohkaisevia ja helliä sanoja. Nyt oli tullut pimeyden valtojen hetki. Nyt Hänen äänensä kuului yön hiljaisuudessa, ei voitonvarmana, vaan tuskantäyteisenä. Uneliaitten opetuslasten korviin kuuluivat Vapahtajan sanat: “Isäni, jos tämä malja ei voi mennä minun ohitseni, minun sitä juomattani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi.” AT 665.1
Opetuslasten ensimmäinen ajatus oli mennä Hänen luokseen, mutta Hän oli pyytänyt heitä pysymään paikallaan valvoen ja rukoillen. Kun Jeesus tuli heidän luokseen, Hän tapasi heidät yhä nukkumassa. Hän oli jälleen kaivannut heidän seuraansa, kuullakseen opetuslapsiltaan joitakin sanoja, jotka toisivat lievitystä ja särkisivät sen pimeyden lumouksen, joka oli saamaisillaan Hänet valtaansa. Mutta heidän silmänsä olivat käyneet kovin raukeiksi, “ja he eivät tienneet, mitä Hänelle vastaisivat”. Hänen läsnäolonsa sai heidät hereille. He näkivät Hänen kasvoillaan verisen tuskanhien jälkiä, ja he joutuivat pelon valtaan. He eivät voineet käsittää Hänen sielunsa tuskaa. “Niin runneltu, ei enää ihmisenkaltainen, oli Hänen muotonsa, Hänen hahmonsa ei ollut ihmislasten hahmo.” Jes. 52: 14. AT 665.2
Kääntyen takaisin Jeesus palasi entiselle paikalleen ja vaipui pitkälleen maahan suuren pimeyden kauhun valtaamana. Jumalan Pojan inhimillinen luonto värisi tuona koetushetkenä. Hän ei nyt rukoillut, ettei Hänen opetuslastensa usko horjuisi, vaan Hän rukoili oman kiusatun ja ahdistetun sielunsa puolesta. Nyt oli tullut se kauhea hetki, jolloin maailman kohtalo ratkaistaisiin. Ihmiskunnan kohtalo oli vaakalaudalla. Kristus voisi vieläkin kieltäytyä juomasta maljaa, joka kuului syntiselle ihmiselle. Se ei vielä olisi liian myöhäistä. Hän voisi pyyhkiä verisen hien otsaltaan ja jättää ihmisen synteineen perikatoon. Hän saattaisi sanoa: Kärsiköön rikollinen itse rangaistuksen synneistään; minä palaan Isäni luo. Tahtooko Jumalan Poika juoda katkeran nöyryytyksen ja tuskan maljan? Tahtooko viaton kärsiä synnin kirouksen seuraukset, pelastaakseen syylliset? Jeesuksen kalpeilta huulilta kuuluvat vapisevat sanat: “Isäni, jos tämä malja ei voi mennä ohitseni, minun sitä juomattani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi.” AT 665.3
Kolme kertaa Hän lausui tuon rukouksen. Kolme kertaa Hänen ihmisluontonsa värisi tuon viimeisen, suurimman uhrin edessä. Mutta nyt nousee ihmiskunnan historia maailman Lunastajan silmien eteen. Hän näkee, että jos lainrikkojat jätetään oman onnensa nojaan, he joutuvat perikatoon. Hän näkee ihmisen avuttomuuden. Hän näkee synnin voiman. Tuomitun maailman huudot ja valitukset kaikuvat Hänen korviinsa. Hän näkee, mikä kohtalo sitä odottaa, ja Hän tekee ratkaisunsa. Hän haluaa hinnalla millä tahansa lunastaa ihmisen itselleen. Hän ottaa vastaan verikasteensa, jotta Hänen kauttaan ne miljoonat, jotka ovat tuomitut perikatoon, voisivat saada iankaikkisen elämän. Hän on jättänyt taivaan kartanot, missä kaikki on puhtautta, onnea ja kirkkautta, pelastaakseen tuon yhden kadonneen lampaan, yhden syntiinlangenneen maailman. Eikä Hän tahdo luopua tästä tehtävästään. Hän haluaa sovittaa ihmiskunnan, joka on ollut halukas syntiin. Nyt Hänen rukouksensa huokuu nöyrää alistumista: “Jos tämä malja ei voi mennä ohitseni, minun sitä juomattani, tapahtukoon Sinun tahtosi.” AT 666.1
Tehtyään päätöksensä Hän vaipui kuin kuolleena maahan, josta oli osittain jo noussut. Missä olivat nyt Hänen opetuslapsensa, asettaakseen hellästi kätensä nääntyvän Mestarin pään alle ja kostuttaakseen Hänen otsaansa, joka todella oli niin runneltu, ei enää ihmisenkaltainen? Vapahtaja polki viinikuurnan yksin, eikä yhtään ihmistä ollut Hänen kanssaan. AT 666.2
Mutta Jumala kärsi yhdessä Poikansa kanssa. Enkelit katselivat Vapahtajan tuskaa. He näkivät Herransa Saatanan legioonain ympäröiminä. Värisyttävä, salaperäinen kauhu painoi Hänen mieltään. Taivaassa vallitsi syvä äänettömyys. Ei yhteenkään harpun kieleen koskettu. Jos ihmisten olisi suotu nähdä enkelijoukon hämmästys näiden vaieten katsellessa, miten Isä peitti rakastetulta Pojaltaan valonsa, rakkautensa ja kirkkautensa säteet, he voisivat paremmin ymmärtää, miten vastenmielistä synti on Hänen silmissään. AT 666.3
Lankeamattomat maailmat ja taivaan enkelit seurasivat suurella mielenkiinnolla, kuinka taistelu lähestyi loppuaan. Saatana liittolaisineen, luopiojoukkoineen, tarkkasi innokkaana tätä lunastustyön vaihetta. Sekä hyvät että pahat voimat odottivat saavansa nähdä, minkä vastauksen Kristus saisi kolme kertaa toistamaansa rukoukseen. Enkelit olisivat halunneet tuoda lievitystä kärsivälle Jumalan Pojalle, mutta eivät voineet. Kristukselle ei ollut mitään pakotietä. Tänä kauheana hetkenä, jolloin kaikki oli kysymyksessä, jolloin salaperäinen malja vapisi kärsivän kädessä, taivas aukeni, valo loisti tämän ratkaisevan hetken pimeyteen, ja se mahtava enkeli, joka seisoo Jumalan edessä sillä paikalla, josta Saatana karkoitettiin, tuli Kristuksen luo. Enkeli ei tullut ottamaan maljaa Kristuksen kädestä, vaan vahvistamaan Häntä juomaan sen, vakuuttaen Hänelle Isän rakkautta. Hän tuli antamaan voimaa tälle jumalallis-inhimilliselle välimiehelle. Hän viittasi avoinna olevaan taivaaseen kertoen sieluista, jotka pelastuisivat Hänen kärsimystensä seurauksena. Hän vakuutti, että Hänen Isänsä on suurempi ja voimakkaampi kuin Saatana, että Hänen kuolemansa johtaisi Saatanan täydelliseen tappioon sekä että tämän maailman hallitus annettaisiin Korkeimman pyhille. Hän kertoi Hänelle, että Hän saisi nähdä sielunsa vaivan palkan ja tulla ravituksi, sillä Hän saisi nähdä suuren ihmisjoukon iankaikkisesti pelastettuna. AT 666.4
Kristuksen tuska ei lakannut, mutta Hänen alakuloisuutensa ja masennuksensa hävisi. Myrsky ei ollut yhtään vaimentunut, mutta Hän, johon se kohdistui, oli saanut voimaa kohdata sen raivon. Hän astui esiin tyynenä ja rauhallisena. Hänen verentahraamilla kasvoillaan lepäsi taivaallinen rauha. Hän oli kestänyt sellaista, mitä ei yksikään ihminen voisi kestää, sillä Hän oli maistanut kuoleman kärsimykset jokaisen ihmisen puolesta. AT 667.1
Vapahtajaa ympäröivä valo oli äkkiä herättänyt nukkuvat opetuslapset. He näkivät enkelin kumartuvan maassa makaavan Mestarin yli. He näkivät hänen painavan Vapahtajan pään rinnalleen ja osoittavan kohden taivasta. He kuulivat hänen äänensä suloisen musiikin tavoin puhuvan lohdun ja toivon sanoja. Opetuslasten mieleen tuli heidän kirkastusvuorella näkemänsä näky. He muistivat myös kirkkauden, joka temppelissä oli ympäröinyt Kristusta, ja pilvestä kuuluvan Jumalan äänen. Nyt tuo sama kirkkaus ilmestyi jälleen, eikä heidän enää tarvinnut pelätä Mestarinsa puolesta. Hän oli Jumalan huomassa, ja mahtava enkeli oli lähetetty varjelemaan Häntä. Opetuslapset vaipuivat jälleen väsymyksen valtaamina samaan kummalliseen horrostilaan, joka voittaa heidät. Ja niin Jeesus jälleen tapaa heidät nukkumasta. AT 667.2
Katsoen heihin murheellisena Hän lausuu: “Te nukutte vielä ja lepäätte. Katso, hetki on lähellä, ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin.” AT 669.1
Puhuessaan nämä sanat Hän kuuli Häntä etsivän roskajoukon askeleet ja sanoi: “Nouskaa, lähtekäämme; katso, se on lähellä, joka minut kavaltaa.” AT 669.2
Äskeisestä tuskasta ei näkynyt jälkeäkään, kun Jeesus astui kohtaamaan pettäjäänsä. Seisten opetuslastensa edessä Hän sanoi: “Ketä te etsitte?” Tulijat vastasivat: “Jeesusta, Nasaretilaista.” Jeesus vastasi: “Minä se olen.” Näiden sanojen aikana enkeli, joka juuri oli palvellut Jeesusta, asettui Hänen ja roskajoukon viiliin. Jumalallinen valo kirkasti Vapahtajan kasvot, ja kyyhkysennäköinen olento varjosi Hänet. Murhanhimoinen joukko ei voinut kestää hetkeäkään tätä taivaallista kirkkautta. He hoippuivat taaksepäin. Papit, vanhimmat, sotilaat, vieläpä Juudaskin kaatuivat kuin kuolleina maahan. AT 669.3
Enkeli poistui, ja valo katosi. Jeesuksella olisi ollut tilaisuus paeta, mutta Hän jäi rauhallisesti paikoilleen. Hän seisoi kuin kirkastettuna tuon paatuneen joukon keskellä, joka nyt makasi avuttomana maassa Hänen jaloissaan. Opetuslapset katselivat näkyä ihmetyksen ja pelon vallassa. AT 669.4
Mutta näky muuttui pian. Joukko nousi jaloilleen. Roomalaiset sotilaat, papit ja Juudas kerääntyivät Jeesuksen ympärille. He häpesivät äskeistä heikkouttaan ja pelkäsivät, että Hän vielä pakenisi. Jälleen Lunastaja kysyi: “Ketä etsitte?” He olivat saaneet todistuksen siitä, että heidän edessään seisoi Jumalan Poika, mutta he eivät halunneet uskoa sitä. Kysymykseen: “Ketä te etsitte?” he vastasivat jälleen: “Jeesusta, Nasaretilaista.” Silloin Vapahtaja sanoi: “Minähän sanoin teille, että minä se olen. Jos te siis minua etsitte, niin antakaa näiden mennä.” Näin sanoen Hän osoitti opetuslapsiaan. Hän tiesi, miten heikko heidän uskonsa oli, ja Hän koetti varjella heitä kiusauksilta ja koettelemuksilta. Hän oli valmis uhraamaan itsensä heidän tähtensä. AT 669.5
Juudas, pettäjä, ei unohtanut, mitä osaa hänen piti esittää. Kun joukko saapui puutarhaan, hän näytti tietä ylimmäisen papin seuraamana. Jeesuksen kiinniottajille hän oli antanut merkin sanoen: “Se, jolle minä suuta annan, Hän se on; ottakaa Hänet kiinni.” Matt. 26:48 AT 669.6
Nyt hän on ikäänkuin hänellä ei olisi mitään tekemistä heidän kanssaan. Hän tulee lähelle Jeesusta ja tarttuu tuttavallisesti Häntä kädestä. Sanoen “Terve, rabbi!” hän suutelee Häntä yhä uudelleen ja näyttää itkevän, ikäänkuin myötätunnosta Häntä kohtaan tänä vaaran hetkenä. AT 670.1
Jeesus sanoi hänelle: “Ystäväni, mitä varten sinä tänne tulit?” Hänen äänensä värisi surusta Hänen lisätessään: “Juudas, suunantamisellako sinä Ihmisen Pojan kavallat?” Tämä vetoomus olisi voinut herättää pettäjän omantunnon ja liikuttaa hänen kylmää sydäntään, mutta kunniantunto, uskollisuus ja hellyys olivat jättäneet hänet. Hän seisoi siinä julkeana ja uhmaten, osoittamatta vähintäkään halua katumukseen. Hän oli antautunut Saatanan haltuun eikä hänellä siksi ollut voimaa vastustaa häntä. Jeesus ei kieltäytynyt petturin suudelmasta. AT 670.2
Joukko tuli rohkeammaksi nähdessään Juudaksen koskettavan Häntä, joka juuri äskettäin oli kirkastettu heidän silmiensä edessä. He kävivät nyt käsiksi Jeesukseen ryhtyen sitomaan noita helliä käsiä, jotka aina olivat tehneet vain hyvää. AT 670.3
Opetuslapset olivat luulleet, ettei heidän Mestarinsa antaisi vangita itseään. Sillä sama voima, joka oli saanut kiinniottajat kaatumaan maahan ikäänkuin kuolleina, voisi pitää heidät avuttomina, kunnes Jeesus seuralaisineen olisi paennut. He olivat pettyneitä ja harmissaan nähdessään tuotavan köysiä Hänen sitomisekseen, jota he rakastivat. Vihoissaan tempasi Pietari nopeasti miekkansa ja koetti puolustaa Mestariaan, mutta sai sivalletuksi vain korvan ylimmäisen papin palvelijalta. Kun Jeesus näki, mitä tapahtui, Hän irroitti kätensä, joita roomalaiset sotilaat lujasti pitelivät, ja sanoen: “Sallikaa vielä tämäkin”, Hän kosketti haavoittunutta korvaa, joka heti parani. Sitten Hän sanoi Pietarille: “Pistä miekkasi tuppeen; sillä kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat. Vai luuletko, etten voi rukoilla Isääni, niin että Hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä?” — yhden legioonan jokaista opetuslasta kohden. Oi, ajattelivat opetuslapset, miksi Hän ei sitten pelasta itseään ja meitä? Vastaukseksi heidän lausumattomaan ajatukseensa Hän jatkoi: “Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, jotka sanovat, että näin pitää tapahtuman?” “Enkö joisi maljaa, jonka Isäni on minulle antanut?” AT 670.4
Juutalaisten johtajien virallinen arvokkuus ei ollut estänyt heitä liittymästä Jeesuksen takaa-ajajiin. Hänen vangitsemisensa oli liian tärkeä asia jätettäväksi käskynalaisten toimitettavaksi, siksi viekkaat papit ja vanhimmat olivat yhdessä temppelipalvelijoiden ja roskaväen kanssa seuranneet Juudasta Getsemaneen. Millaiseen seuraan nuo arvohenkilöt liittyivätkään! — roskajoukkoon, joka janosi seikkailua ja oli varustettu kaikenlaisilla aseilla ikäänkuin villieläintä metsästääkseen. AT 670.5
Kääntyen pappeihin ja vanhimpiin Jeesus kiinnitti heihin tutkivan katseensa. Hänen lausumiaan sanoja he eivät koskaan elämässään unohtaisi. Ne olivat Kaikkivaltiaan teräviä nuolia. Arvokkaasti Hän lausui: “Niinkuin ryöväriä vastaan te olette lähteneet minua miekoilla ja seipäillä vangitsemaan.” Joka päivä olen istunut temppelissä opettamassa. Teillä oli silloin hyvä tilaisuus ottaa minut kiinni, mutta ette sitä tehneet. Yö soveltuu paremmin teidän työhönne. “Mutta tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta.” AT 671.1
Opetuslapset olivat kauhuissaan nähdessään Jeesuksen sallivan van- gita ja sitoa itsensä. He olivat loukkaantuneet siitä, että Hän salli tämän nöyryytyksen itselleen ja heille. He eivät voineet ymmärtää Hänen käytöstään ja he paheksuivat Hänen antautumistaan joukon käsiin. Vihan ja pelon vallassa Pietari ehdotti, että he pelastaisivat itsensä. Hänen neuvoaan seuraten “he kaikki jättivät Hänet ja pakenivat”. Mutta Kristus oli ennustanut tämän pakenemisen. “Katso”, Hän oli sanonut, “tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajoitetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani”. Joh. 16: 32. AT 671.2