Vettä syöksyi esiin niin runsaasti,että kansa sai kylläksensä. Mutta tässä oli menetelty kovin pahoin. Mooses oli puhunut ärtyneenä; hänen sanansa ilmaisivat pikemmin inhimillistä kiivautta kuin pyhää mielipahaa Jumalan häpäisyn johdosta. »Kuulkaa nyt, te niskurit!» hän huusi. Tämä syytös oli kyllä tosi, mutta ei totuutta- kaan saa lausua kiivaasti eikä kärsimättömästi. Kun Jumala oli käskenyt Mooseksen nuhdella Israelia kapinoimisesta, se puhe oli ollut hänelle tuskallista ja kansalle kovaa kuultavaa, mutta Jumala oli auttanut häntä julistamaan tuon sanoman. Mutta kun Mooses nyt otti itse syyttääkseen heitä, hän murehdutti Jumalan Henkeä ja aiheutti kansalle pelkkää vahinkoa. Hän oli selvästikin menettänyt kärsivällisyytensä ja itsehillintänsä. Näin kansa sai tilaisuuden epäillä, oliko hänenkään vaelluksensa aina ollut Jumalan johdatuksen alaista. Ja niin he alkoivat puolustella myös omia syn-tejään. Mooses oli rikkonut Jumalaa vastaan siinä kuin hekin. Hänen vaelluksessaan oli, he sanoivat, alusta lähtien ollut arvostelun ja moitteen aihetta. Nyt heillä oli syy, jonka perusteella he saattoivat torjua kaikki nuhteet, jotka Jumala oli antanut heille palvelijansa välityksellä. AO2 18.4
Mooseksen asenne ilmaisi epäluottamusta Jumalaa kohtaan. »Onko meidän saatava teille vettä», hän kysyi ikään kuin Herra ei täyttäisi lupaustaan. Te »ette uskoneet minuun», sanoi Herra veljeksille, »ettekä pitäneet minua pyhänä israelilaisten silmien edessä.» Vedentulon loputtua israelilaisten napina ja niskuroiminen oli horjuttanut heidän omaakin uskoaan Jumalan lupauksen täyttymiseen. Vanha sukupolvi oli tuomittu kuolemaan erämaahan epäuskonsa tähden, ja nyt ilmeni samaa mieltä heidän lapsissaankin. Eivätkö nämäkään saisi lupausta? Uupuneina ja masentuneina Mooses ja Aaron eivät yrittäneetkään vaimentaa yleistä mielialaa. Jos he itse olisivat ilmaisseet uskovansa järkkymättä Jumalaan, he olisivat voineet esittää asian kansalle siinä valossa, että se olisi auttanut sitä kestämään tämän kokeen. Käyttämällä ripeästi ja päättävästi rauhantuomarin valtuuksiaan he olisivat voineet tukahduttaa napinoimisen. Heidän velvollisuutensa oli pyrkiä kaikin voiminensa parantamaan asiaintilaa, ennen kuin he pyysivät Jumalaa toimimaan puo-lestaan. Jos napina olisi Kaadeksessa viipymättä vaimennettu, miten paljolta pahalta olisikaan säästytty! AO2 19.1
Mooseksen äkkipikainen menettely esti kansaa saamasta Ju-malan tarkoittamaa opetusta. Kristusta kuvaavaa kalliota oli jo kerran lyöty, kuten Kristuskin tulisi kerran uhrattavaksi. Toisella kertaa tarvitsi kalliolle vain puhua, kuten meidänkin tarvitsee vain pyytää siunauksia Jeesuksen nimessä. Kallion uudelleen lyöminen särki tämän kauniin vertauskuvan Kristuksesta. AO2 19.2
Tämän lisäksi Mooses ja Aaron tässä anastivat itselleen vallan, joka kuului vain Jumalalle. Jumalan puuttuminen asiaan vakavoit - ti tilannetta suuresti, ja Israelin johtajien olisi pitänyt vielä korostaa sitä saadakseen kansan kunnioittamaan Jumalaa ja uskomaan entistä lujemmin hänen voimaansa ja hyvyyteensä. Huutaessaan: »Onko meidän saatava teille vettä tästä kalliosta?» he asettuivat Jumalan paikalle ikään kuin heillä, poloisilla heikoilla ja vaja-vaisilla ihmisillä, olisi ollut voimaa itsessään. Kansan jatkuvan napi- noimisen ja niskuroinnin väsyttämänä Mooses oli kadottanut näkyvistään kaikkivaltiaan Auttajansa, ja jäädessään vaille jumalallista voimaa hän pilasi mainettaan paljastamalla inhimillisen heikkoutensa. Mies, joka olisi voinut pysyä puhtaana, lujana ja epäitsekkäänä uransa loppuun asti, joutui sittenkin lopulta tappiolle. Jumala tuli häväistyksi Israelin seurakunnan edessä, vaikka häntä olisi pitänyt korottaa ja ylistää. AO2 19.3
Jumala ei tällä kertaa langettanut tuomiota niille, jotka pahalla menollaan olivat ärsyttäneet Moosesta ja Aaronia, vaan kohdisti kaiken nuhteensa johtajiin. Ne joiden piti edustaa Jumalaa, eivät olleet kunnioittaneet häntä. Mooses ja Aaron olivat loukkaantuneina unohtaneet, ettei kansa na-pissut heitä vaan Jumalaa vastaan. Kiinnittämällä huomionsa itseensä ja ottaen huomioon vain omat mielialansa he tietämättään lankesivat syntiin eivätkä selittäneet kansalle, miten pahoin se oli rikkonut Jumalaa vastaan. AO2 20.1
Katkera ja nöyryyttävä oli viipymättä langetettu tuomio: »Herra sanoi Moosekselle ja Aaronille: ‘Koska ette uskoneet minuun ettekä pitäneet minua pyhänä israelilaisten silmien edessä, niin te ette saa viedä tätä seurakuntaa siihen maahan, jonka minä heille annan.’» Niskuroivan Israelin kanssa heidän oli kuoltava ennen Jordan-virran ylitystä. Jos Mooses ja Aaron olisivat ylpistelleet tai kiivaillleet Jumalan varoitusta ja nuhtelua vastaan, heidän syntinsä olisi ollut paljon suurempi. Mutta he eivät syyllistyneet harkittuun ja tahalliseen syntiin. He olivat langenneet äkilliseen kiusaukseen ja katuivat heti vilpittömästi. Herra hyväksyi heidän katumuksensa, vaikka ei voinutkaan perua rangaistusta sen vahingon vuoksi, jonka heidän syntinsä saattoi aiheuttaa kansan keskuudessa. AO2 20.2
Mooses ei salannut tuomiotaan vaan kertoi kansalle, ettei hän saanut johtaa sitä Luvattuun maahan, koska ei ollut antanut kunniaa Jumalalle. Hän kehotti heitä huomaamaan, miten ankaran rangaistuksen hän oli saanut, ja sitten harkitsemaan, minkälaisena Jumalan täytyi pitää heidän napisemistaan langettaessaan yhdelle ainoalle ne tuomiot, jotka he olivat synneillään ansainneet kohdalleen. Hän kertoi heille, miten hän oli pyytänyt Jumalaa peruuttamaan tuomionsa ja miten hänen pyyntönsä oli evätty. »Herra oli julmistunut minuun teidän tähtenne», hän sanoi, »eikä kuul-lut minua» (5 Moos. 3: 26). AO2 20.3
Aina joutuessaan vaikeuksiin tai koetuksiin israelilaiset olivat olleet valmiita syyttämään Moosesta siitä, että hän oli johtanut heidät Egyptistä, ikään kuin Jumalalla ei olisi ollut asian kanssa mitään tekemistä. Koko heidän vaelluksensa ajan, kun he olivat valittaneet matkan vaikeuksia ja napisseet johtajiaan vastaan, Mooses oli vakuuttanut heille: »Ette ole napisseet meitä vastaan, vaan Herraa vastaan. En minä ole teitä vapauttanut, vaan Herra.» Mutta hänen äkkipikaiset sanansa kallion edessä: »Onko meidän saatava teille vettä?» merkitsivät itse asiassa heidän syytöksensä myöntämistä oikeaksi ja lujittivat siten heidän epäuskoaan ja oikeuttivat heidät napinoimaan. Herra halusi poistaa heidän mielestään tämän käsityksen iäksi estämällä Moosekselta pääsyn Luvattuun maahan. Tämä todisti epäämättömästi, ettei heidän johtajanaan ollut Mooses vaan voimallinen Enkeli, josta Herra oli sanonut: »Katso, minä lähetän enkelin sinun edelläsi varjelemaan sinua tiellä ja johdattamaan sinua siihen paikkaan, jonka minä olen valmistanut. Ole varuil-lasi hänen edessään ja kuule häntä, — sillä minun nimeni on hänessä» (2 Moos. 23: 20, 21). AO2 20.4
»Herra oli julmistunut minuun teidän tähtenne», Mooses sanoi. Koko Israel katsoi Moosesta, ja hänen syntinsä heijastui Jumalaan, joka oli valinnut hänet kansansa johtajaksi. Rikkomus tuli koko seurakunnan tietoon, ja jos sitä ei olisi rangaistu, siitä olisi saatu sellainen käsitys, että vastuullisissa asemissa olevat saisivat ärsyttävän painostuksen alaisina langeta rankaisematta epäuskoon ja kärsimättömyyteen. Mutta kun julistettiin, etteivät Mooses ja Aaron tuon ainoan syntinsä vuoksi pääsisi Kanaaniin, niin kansa tiesi, ettei Jumala katso henkilöön eikä jätä rikkojaa rankaisematta. AO2 21.1
Israelin historia oli kirjoitettava muistiin opetukseksi ja varoitukseksi tuleville sukupolville. Kaikkien vastaisten aikojen ihmisten oli havaittava taivaan Jumala puolueettomaksi hallitsijaksi, joka ei missään tapauksessa hyväksy syntiä. Mutta vain harvat tajuavat synnin tavattoman synnillisyyden. Ihmiset uskottelevat itselleen, että Jumala on liian hyvä rangaistakseen rikkojaa. Mutta Raamatun historian perusteella ymmärrämme, että Jumalan hyvyys ja rakkaus saavat hänet suhtautumaan syntiin sellaisena pahana, joka on kohtalokasta kaikkeuden rauhalle ja onnelle. AO2 22.1
Ei Mooseksen vilpittömyys ja uskollisuuskaan voinut estää hänen virhettään tulemasta rangaistuksi. Jumala oli antanut kansalle anteeksi suurempiakin rikkomuksia, mutta johtajien syntiin hän ei voinut suhtautua samoin kuin johdettavien. Hän oli kunnioittanut Moosesta enemmän kuin ketään muuta maan päällä. Hän oli ilmaissut hänelle kirkkautensa ja hänen välityksellään tiedottanut säädöksensä Israelille. Mooseksen synti oli tavallista raskaampi sen tähden, että hänellä oli niin paljon valoa ja tietoa. Aikaisempi uskollisuus ei sovita yhtään väärää tekoa. Mitä enemmän valoa ja etuoikeuksia ihmiselle suodaan, sitä suurempi on hänen vastuunsa, sitä raskaampi hänen rikkomuksensa ja ankarampi hänen rangaistuksensa. AO2 22.2
Ihmisten käsityksen mukaan Mooses ei syyllistynyt mihinkään suureen rikokseen; hänen syntinsä oli pikemmin melko tavallinen. Psalmista sanoo, että »hän puhui huulillaan ajattelemattomasti» (Ps. 106: 33). Ihmisten mielestä tämä voi näyttää vähäiseltä; mutta jos Jumala kerran rankaisi uskollisinta ja kunnioitetuinta pal-velijaansa tästä synnistä niin ankarasti, hän ei hyväksy sitä muissakaan. Ylvästelevä ja toisia moitiskeleva asenne on vastenmielistä Jumalalle. Ne jotka antavat periksi näille paheille, saattavat Jumalan työn epäilyksenalaiseksi ja antavat epäilijöille aihetta puolustella epäuskoaan. Mitä tärkeämpi jonkun asema on ja mitä suurempi hänen vaikutuksensa, sitä tärkeämpää on, että hän kehittää kärsivällisyyttään ja nöyryyttään. AO2 22.3
Saatana riemuitsee, jos Jumalan lapset, varsinkin vastuullisissa asemissa olevat, voidaan saada ottamaan itselleen kunniaa joka kuuluu Jumalalle. Hän on voittanut. Siten hän itsekin lankesi, ja siten hänen onnistuu parhaiten kiusauksillaan saattaa muita perikatoon. Auttaakseen meitä olemaan varuillamme kiusaajan juonia vastaan Jumala on antanut sanassaan niin monia opetuksia itsekorotuksen vaarasta. Kaikki sisäiset vaikuttimemme, mielen kykymme ja luontaiset taipumuksemme tarvitsevat hetki hetkeltä Jumalan Hengen valvontaa. Jokaisen siunauksen, jonka Jumala suo ihmiselle, ja jokaisen hänelle sallitun koetuksen saatana pystyy ottamaan ja todella ottaakin kiusauksensa välineeksi ahdistaak- seen sielua ja tuhotakseen sen, jos vähänkin annamme hänelle periksi. Siksi jokaisen tulisi vaeltaa nöyrästi Herran edessä, vaikka omaisi miten paljon hengellistä valoa ja nauttisi Jumalan suosiota ja siunausta, ja pyytää uskossa Jumalaa johtamaan jokaista ajatusta ja valvomaan jokaista vaikutinta. AO2 22.4
Kaikkien jumalisuutta tunnustavien mitä pyhimpänä velvollisuutena on vartioida mieltään ja hillitä itseään ankarimmankin ärsytyksen alaisina. Mooseksen rasitukset olivat hyvin suuret; harvoja koetellaan koskaan niin an-karasti kuin häntä. Mutta silläkään hänen ei sopinut puolustaa syntiään. Jumala on varannut kansalleen riittävästi apua es-tääkseen heitä koskaan joutumasta olosuhteiden uhriksi, jos se vain turvautuu hänen voimaansa. Ankarinkaan kiusaus ei kelpaa synnin puolustukseksi. Vaikka sielua painostettaisiin kuinka ankarasti, on rikkomus silti oma tekomme. Ei ole maan eikä helvetinkään vallassa pakottaa ketään tekemään pahaa. Saatana hyökkää heikkoja kohtiamme vastaan, mutta meidän ei tarvitse joutua tappiolle. Olkoon hyökkäys miten ankara tai yllättävä tahansa, Jumala on varannut meille avun, ja hänen voimassaan voimme voittaa. AO2 23.1