Kristuksesa yhtyivät inhimillinen ja jumalallinen. Hänen tehtävänsä oli ihmisen sovittaminen Jumalan kanssa, äärellisen yhdistäminen äärettömään. Se oli ainoa keino langenneen ihmisen korottamiseksi, jotta tämä Kristuksen veren ansioihin turvaten voisi osallistua jumalallisesta luonnosta. Pukeutuneena ihmisluontoon Kristus tuli käsittämään ihmisen koettelemukset ja surut ja kaikki ihmistä ahdistavat kiusaukset. Enkelit, jotka eivät tunteneet syntiä, eivät voineet tuntea osanottoa ihmiselle ominaisiin koettelemuksiin. Kristus alentui ottamaan päälleen ihmisen luonnon ja tulemaan kiusatuksi kaikissa kohdin samalla tavalla kuin mekin, jotta Hän tietäisi, miten auttaa kaikkia kiusattuja. TA 205.1
Ihmisluonnossa ollessaan Kristus tunsi tarvitsevansa voimaa Isältään. Hänellä oli erikoiset rukouspaikkansa. Hänestä oli mieluista seurustella Isänsä kanssa vuoriston yksinäisyydessä. Siten Hänen pyhä, inhimillinen sielunsa vahvistui päivän tehtäviä ja koettelemuksia varten. Vapahtajamme otti päälleen meidän tarpeemme ja heikkoutemme tullen nöyräksi, öiseksi rukoilijaksi, joka etsi Isältään uusia voimia voidakseen vahvistu-neena ja virkistyneenä käydä kantamaan päivän velvollisuuksia ja koettelemuksia. Hän on meidän esikuvamme kaikessa. Hän on meidän veljemme heikkouksissamme, omaamatta kuitenkaan samanlaisia intohimoja. Synnittömänä olentona Hänen luontonsa kavahti pahaa. Hän kesti taistelut ja sieluntuskan synnin maailmassa. Hänen inhimillisyytensä vuoksi rukous oli Hänelle välttämättömyys ja etuoikeus. Hän tarvitsi kaiken sen jumalallisen avun, minkä Hänen Isänsä oli valmis antamaan Pojalleen, joka oli jättänyt taivaan ilot ja valinnut kodikseen kyl män, kiittämättömän maailman auttaakseen ihmistä. Kristus sai iloa ja lohtua seurustelustaan Isänsä kanssa. Tällöin Hän saattoi tyhjentää sydämensä suruista, jotka musersivat Häntä. Hän oli kipujen mies ja sairauden tuttava. TA 205.2