Konstantinuksen käsky

Neljännen vuosisadan alkupuolella keisari Konstantinus julkaisi määräyksen, jolla sunnuntai tehtiin yleiseksi juhlapäiväksi koko Rooman valtakunnassa.^{7KONSTANTINUKSEN MÄÄRÄYS (s. 57). — Konstantinuksen maaliskuun 7. pnä 321 jKr. antama lepopäivää koskeva laki kuuluu seuraavasti: “Kaikki tuomarit, kaikki kaupunki- väestö ja kaikki käsityöläiset levätkööt auringon kunnianarvoisena päivänä. Maaseudulla asuvat saakoot kuitenkin vapaasti ja minkään estämättä viljellä peltojaan, sillä usein sattuu, ettei mikään muu päivä ole niin sovelias siemenen kylvölle tai viiniköynnöksen istutukselle. Suotuisan ajan ei siis tule antaa kulua hukkaan, ettei menetettäisi taivaan tarjoamia siunauksia.” — A. H. Lewis, History of the Sabbath and the Sunday, 2. laitos, 1903, ss. 123, 124. Alkuperäinen latinankielinen laki (Codex Justiniani, lib. 3, tit. 12, leg. 3) on lamattu tri Philip Schaff “in teokseen History of the Christian Church”, III, s. 380. Lakia koskevasta keskustelusta ks. lisäksi mm. Albert Henry Newman, Manual of Church History (Philadelphia, American Baptist Publishing Society, 1933) I, ss. 305—307 sekä Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers (Washington, D. C., 1950), I, ss. 376— 381.} Hänen pakanalliset alamaisensa pitivät auringon päivää korkeassa arvossa ja kristitytkin kunnioittivat sitä. Keisarin tarkoituksena oli yhdistää pakanuuden ja kristinuskon ristiriitaiset pyrkimykset. Häntä innostivat tähän kirkon piispat, jotka kunnianhimonsa ja vallanjanonsa innoittamina havaitsivat, että jos sekä kristityt että pakanat viettäisivät samaa päivää, se edistäisi kristinuskon nimellistä omaksumista pakanoiden keskuudessa ja siten lisäisi kirkon valtaa ja kunniaa. Mutta vaikka monet jumalaapelkäävät kristityt saatiinkin vähitellen pitämään sunnuntaita jossakin määrin pyhänä, he yhä pitivät oikeata sapattia Herran pyhäpäivänä ja viettivät sitä kuuliaisina neljännelle käskylle.ST 57.2

Pääpettäjä ei ollut vielä suorittanut työtään loppuun. Hän oli päättänyt koota koko kristityn maailman lippunsa alle ja harjoittaa valtaansa käskynhaltijansa, ylpeän paavin, välityksellä, joka väitti olevansa Kristuksen edustaja. Puolittain kääntyneiden pakanoiden, kunnianhimoisten kirkonmiesten ja maailmaa rakastavien kirkon jäsenten avulla hän toteutti aikeensa. Aika ajoin pidettiin suuria kirkolliskokouksia, joihin kirkolliset arvohenkilöt kokoontuivat kaikkialta maailmasta. Miltei jokaisessa kirkolliskokouksessa Jumalan asettamaa sapattia vähä vähältä alennettiin, samalla kun sunnuntaita _ vastaavasti korotettiin. Tällä tavoin pakanallista juhlaa lopulta ruvettiin kunnoittamaan jumalallisena asetuksena, kun taas Raamatun sapatti julistettiin juutalaisuuden jätteeksi, ja sen pyhittäjät kirottiin.ST 57.3

Suuri luopio oli onnistunut korottamaan itsensä “yli kaiken, mitä jumalaksi tahi jumaloitavaksi kutsutaan”. 2 Tess. 2: 4. Hän oli rohjennut muuttaa Jumalan laissa sen ainoan käskyn, joka selvästi osoittaa ihmiskunnalle oikean ja elävän Jumalan. Neljännessä käskyssä Jumala ilmaistaan taivaan ja maan Luojana, ja täten hänet erotetaan kaikista vääristä jumalista. Seitsemäs päivä pyhitettiin lepopäiväksi ollakseen luomistyön muistomerkkinä. Sen tarkoituksena oli pitää alati ihmisten mielissä elävä Jumala, elämän lähteenä ja kunnioituksen ja palvonnan kohteena. Saatana pyrkii kääntämään ihmiset Jumalan luota ja kuuliaisuudesta hänen lakiaan kohtaan. Tämän vuoksi hän kohdistaa ponnistelunsa erityisesti sitä käskyä vastaan, joka viittaa Jumalaan Luojana.ST 58.1

Protestantit väittävät nykyisin, että Kristuksen ylösnousemus sunnuntaina teki siitä kristillisen lepopäivän. Mutta Raamattu ei tue tätä väitettä. Ei Kristus eivätkä hänen apostolinsa ole antaneet mitään sellaista kunniaa tälle päivälle. Sunnuntain vietto kristillisenä asetuksena juontaa juurensa laittomuuden salaisuudesta (2 Tess. 2: 7), joka jo Paavalin päivinä oli aloittanut työnsä. Missä ja milloin on Herra ottanut nimiinsä tämän paaviuden lapsen? Millä pätevällä syyllä voidaan puolustaa muutosta, jota pyhät kirjoitukset eivät tue?ST 58.2

Kuudennella vuosisadalla paaviuden asema oli jo luja. Sen valtaistuin oli asetettu keisarin kaupunkiin ja Rooman piispan selitettiin olevan koko kirkon pää. Pakanuus oli antanut sijaa paaviudelle. Lohikäärme oli antanut pedolle “voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan”. Ilm. 13: 2. Ja nyt alkoivat ne 1260 paavillisen vainon vuotta, joista Danielin ja Ilmestyskirjan profetioissa oli ennustettu. ^{8PROFEETALLINEN AJANLASKU (s. 58). — Tärkeä, profeetallisia ajanjaksoja tulkittaessa huomioonotettava periaate on ns. vuosi-päivä -periaate, jonka mukaan yhtä profeetallista päivää vastaa yksi kirjaimellinen vuosi. Ennen astumistaan Kanaanin maahan israelilaiset lähettivät kaksitoista vakoilijaa edeltäpäin tutkimaan maata. Vakoilijat palasivat neljänkymmenen päivän kuluttua, ja heidän kertomuksensa pelästyttäminä israelilaiset kieltäytyivät lähtemästä maata valloittamaan. Tämän johdosta Herra julisti: «Niinkuin te neljäkymmentä päivää vakoilitte maata, niin saatte nyt, päivä vuodeksi luettuna, neljäkymmentä vuotta kärsiä pahoista teoistanne. « 4 Moos. 14: 34. Samanlainen laskutapa käy ilmi profeetta Hesekielin kokemuksesta. Juudan kuningaskuntaa odotti neljänkymmenen vuoden rangaistus. Tämän johdosta Herra sanoi Hesekielille: “Ja kun olet saanut ne päättymään, on sinun pantava maata toistamiseen, oikealle kyljellesi, ja kannettava Juudan heimon syntivelkaa neljäkymmentä päivää; päivän kutakin vuotta kohti minä olen sinulle pannut.” Hes. 4: 6. Tämän vuosi-päivä -periaatteen soveltaminen on erittäin tärkeätä tulkittaessa sellai- siä merkittäviä profeetallisia ajanjaksoja kuin “kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua” (Dan. 8: 14) tai 1260 päivän profeetallista ajanjaksoa, mikä Raamatussa eri kohdissa ilmoitetaan eri tavoin (Dan. 7: 25; Ilm. 11: 2; 13: 5; 11: 3; 12: 6; 11: 9).}Dan. 7:25; Ilm. 13: 5—7. Kristityt pakotettiin joko luopumaan puhtaasta uskostaan ja hyväksymään paavilliset juhlamenot ja jumalanpalveluksen tai nääntymään ja kärsimään kuoleman kidutuspenkillä, roviolla tai mestauslavalla. Nyt täyttyivät Jeesuksen sanat: “Omat vanhemmatkin ja veljet ja sukulaiset ja ystävät antavat teidät alttiiksi; ja muutamia teistä tapetaan, ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden.” Luuk. 21: 16, 17. Vaino kohtasi uskollisia suuremmalla raivolla kuin milloinkaan aikaisemmin, ja maailma muuttui laajaksi taistelutantereeksi. Vuosisatojen aikana Kristuksen seurakunta löysi turvapaikan syrjäisistä ja yksinäisistä piilopaikoista. Näin sanoo profeetta: “Ja vaimo pakeni erämaahan, jossa hänellä oli Jumalan valmistama paikka, että häntä elätettäisiin siellä tuhat kaksisataa kuusikymmentä päivää.” Ilm. 12: 6.ST 58.3

Rooman kirkon valtaan nousu merkitsi pimeiden aikojen alkua. Mitä enemmän sen valta lisääntyi, sitä synkemmäksi kävi pimeys. Kristuksen, tosi perustuksen, sijasta uskottiin Rooman paaviin. Sen sijaan, että syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen pelastuksen toivo olisi pantu Jumalan Poikaan, kansa katsoi paaviin sekä pappeihin ja prelaatteihin, joille paavi oli jakanut valtaansa. Kansalle opetettiin, että paavi on heidän maanpäällinen välittäjänsä ja ettei kukaan voisi lähestyä Jumalaa paitsi hänen kauttaan, ja vieläpä että hän oli heille Jumalan asemassa ja että häntä sen vuoksi oli sokeasti toteltava. Hänen määräyksestään poikkeaminen oli riittävä syy rikkojien sieluihin ja ruumiisiin kohdistuvalle ankarimmalle mahdolliselle rangaistukselle. Näin ihmisten mielet käännettiin pois Jumalasta erehtyvien, puutteellisten ja syntisten ihmisten puoleen; ei, enemmän: itsensä pimeyden ruhtinaan puoleen, joka heidän kauttaan harjoitti valtaansa. Synti oli naamioitu pyhyyden vaippaan. Kun kirjoitukset syrjäytetään ja ihminen alkaa pitää itseään erinomaisena, emme voi odottaa muuta kuin petoksia, vilppiä ja jumalattomuutta. Inhimillisten lakien ja perinnäissääntöjen korottamisen yhteydessä ilmeni se turmelus, joka aina on seurauksena Jumalan lain syrjäyttämisestä.ST 59.1