Siimein herjaukset

Tämä toive oli kuin valonsäteenä heidän synkkyydessään, kun kuningas seuraajineen laskeutui Öljymäen itärinnettä alas kallioisen autiomaan ja erämaarotkojen halki, kivisiä ja jyrkkiä polkuja pitkin Jordania kohti. Ja »kun kuningas Daavid tuli Bahurimiin, niin katso, sieltä tuli mies, joka oli sukua Saulin perheelle, nimeltä Siimei, Geeran poika; hän tuli ja kiroili tullessaan. Ja hän viskasi kivillä Daavidia ja kaikkia kuningas Daavidin palvelijoita, vaikka kaikki väki ja kaikki urhot olivat hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan. Ja kiroillessaan häntä Siimei sanoi näin: Tois, pois, sinä murhamies, sinä kelvoton! Herra kostaa sinulle kaiken Saulin perheen veren, hänen, jonka sijaan sinä olet tullut kuninkaaksi. Ja Herra antaa nyt kuninkuuden sinun poikasi Absalomin käteen. Ja katso, sinä olet itse joutunut on-nettomuuteen, sillä murhamies sinä olet.’»AO2 313.2

Daavidin menestyksen päivinä Siimei ei ollut sanoin eikä teoin ilmaissut, ettei hän ollut kuuliainen alamainen. Mutta kuninkaan jouduttua vaikeuksiin tämä benjaminilainen paljasti todellisen luonteensa. Hän oli kunnioittanut Daavidia niin kauan kuin tämä oli istunut valtaistuimellaan, mutta kiroili häntä hänen nöyryytyksensä aikana. Alhaisena ja itsekkäänä hän piti toisia luonteeltaan samanlaisina kuin hän itsekin oli, ja saatanan yllyttämänä hän purki vihaansa häneen, jota Jumala oli jo kurittanut. Se henki, joka saa ihmisen iloitsemaan ahdingossa olevan kustannuksella tai solvaamaan tai ahdistamaan häntä, on saatanan henki.AO2 313.3

Siimein syytökset Daavidia vastaan olivat täysin vääriä - pelkkää alhaista ja pahansuopaa herjausta. Ei Daavid ollut tehnyt mitään väärää Saulille eikä hänen suvul- leen. Saulin ollessa täysin hänen vallassaan hän ei surmannut tätä, vaan leikkasi vain kappaleen hänen viittansa liepeestä ja moitti sitten itseään siitä, että oli näinkin epäkunnioittavasti kohdellut Herran voideltua.AO2 313.4

Siitä, miten pyhästi Daavid kunnioitti ihmiselämää, saatiin merkittävä todistus siltä ajalta, jolloin häntä itseään ajettiin takaa kuin saalista. Eräänä päivänä hän pakoretkellään piiloutui Adullamin luolaan, ja siellä hän poikavuosiensa häiriintymätöntä rauhaa muistellessaan huudahti: »Jospa joku toisi minulle vettä juodakseni Beetlehemin kaivosta, joka on portin edustalla!» (2 Sam. 23: 13-17). Beetlehem oli silloin filistealaisten käsissä, mutta kolme urhoa Daavidin ryhmästä murtautui vartioston lävitse ja toi päällikölleen vettä Beetlehemin kaivosta. Mutta Daavid ei voinut juoda sitä. »Pois se! Herra varjelkoon minut sitä tekemästä», hän huudahti. »Onhan se niiden mies-ten veri, jotka menivät sinne oman henkensä uhalla.» Ja hän vuodatti sen kunnioittavasti juomauhriksi Jumalalle. Vaikka Daavid oli sotilaana viettänyt suuren osan elämästään väkivaltaisten tekojen näyttämöllä, ovat sellaisten koettelemusten läpikäyneistä todellakin harvat saaneet niistä niin vähän kovettavia ja turmelevia vaikutteita kuin Daavid.AO2 314.1

Daavidin sisaren poika Abisai, joka oli hänen urhoollisimpia päälliköitään, ei voinut rauhassa kuunnella Siimein solvaavaa kiroilua, vaan huudahti: »Miksi tuo koiranraato saa kiroilla herraani, kuningasta? Anna minun mennä ja lyödä häneltä pää poikki.» Mutta kuningas kielsi häntä ja vastasi: »Katso, oma poikani - väijyy henkeäni; miksi ei sitten tämä benjaminilainen? Antakaa hänen olla, kiroilkoon vain; sillä Herra on häntä käskenyt. Ehkä Herra vielä näkee minun kurjuuteni, ja ehkä Herra maksaa minulle hyvällä sen kirouksen, joka tänä päivänä kohtaa minua.»AO2 314.2

Omatunto puhui Daavidille katkeria ja nöyryyttäviä totuuksia. Vaikka uskolliset alamaiset ihmettelivät kuninkaansa onnen äkillistä kääntymistä, ei se hänelle itselleen ollut mikään salaisuus. Jotakin tämän kaltaista hän oli jo usein uumoillut. Hän oli ihmetellyt sitä, että Jumala niin kauan oli sietänyt hänen syntejään ja lykännyt ansaittua rangaistusta. Tällä hätäisellä ja murheellisella pakomatkallaan, paljain jaloin ja kuninkaalliset vaatteet säkkipukuun vaihdettuina hän kuuli, miten kaiku vastasi kukkuloilta hänen seuraajiensa valitushuutoihin. Hän ajatteli rakastettua pääkaupunkiaan - joka oli ollut hänen syntinsä tapahtumapaikkana - ja kun hän muisti Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden, hän ei jäänyt täysin vaille toivoa. Hänestä tuntui, että Herra vielä armahtaisi häntä.AO2 314.3