Vapahtajan tuskan syvyys

Ja nyt kirkkauden Herra oli kuolemaisillaan lunastushintana ihmissuvun puolesta. Kristus ei antanut kallista henkeään voitonriemun vallassa. Kaikki näytti masentavan synkältä. Kuolemanpelko ei häntä painanut. Eivät myöskään ristin kärsimykset tai häpeä aiheuttaneet hänen sanomattomia tuskiaan. Kristus oli kärsimysten mies, mutta hänen kärsimyksensä aiheutti tietoisuus synnin kauheudesta ja se, ettei ihminen totuttuaan siihen enää nähnyt sen hirvittävyyttä. Kristus näki, miten lujan otteen synti oli saanut ihmissydämestä ja miten harvat halusivat vapautua sen vallasta. Hän tiesi, että ilman Jumalan apua ihmiskunta joutuisi kadotukseen, ja hän näki monen tuhoutuvan, vaikka apua oli runsaasti saatavissa.AO5 306.2

Kristuksen päälle meidän sijaisenamme ja takaajanamme pantiin meidän kaikkien synnit. Hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, jotta hän lunastaisi meidät lain kirouksesta. Aadamin jokaisen jälkeläisen syyllisyys painoi hänen sydäntään. Jumalan viha syntiä kohtaan ja hänen pahuuden tähden tuntemansa vastenmielisyyden hirveä ilmaus tyrmistyttivät hänen Poikansa. Koko elämänsä ajan Kristus oli julistanut langenneelle maailmalle hyvää sanomaa Isän armosta ja anteeksiantavasta rakkaudesta. Hänen tavoitteenaan oli suurimmankin syntisen pelastus. Mutta nyt syyllisyyden kauhean taakan alla hän ei voinutkaan nähdä Isän sovittavia kasvoja. Jumalan kasvojen peittyminen Vapahtajalta tänä suurimman tuskan hetkenä lävisti hänen sydämensä surulla, jota ihminen ei koskaan voi täysin ymmärtää. Tämä tuska oli niin suuri, että hän tuskin tunsi ruumiillisia kärsimyksiään.AO5 306.3

Saatana kauheine kiusauksineen vaivasi Jeesuksen sielua. Vapahtaja ei voinut nähdä kuoleman porttien läpi. Toivo ei kuvannut hänelle hänen astumistaan haudasta voittajana tai kertonut hänelle, että Isä oli hyväksynyt hänen uhrinsa. Hän pelkäsi synnin olevan niin vastenmielistä Jumalalle, että heidän eronsa tulisi olemaan ikuinen. Kristus tunsi sen sieluntuskan, jota syntinen tuntee silloin, kun ei kukaan enää rukoile armoa syylliselle ihmiskunnalle. Tietoisuus siitä, että Isän viha synnin tähden kohtasi häntä ihmisen sijasta, teki hänen maljansa niin katkeraksi ja mursi Jumalan Pojan sydämen.AO5 308.1

Hämmästyneinä enkelit katselivat Vapahtajan epätoivoista tuskaa. Taivaan joukot peittivät kasvonsa tältä kauhealta näyltä. Eloton luontokin ilmaisi myötätuntonsa pahoinpideltyä ja kuolevaa Luojaansa kohtaan. Aurinko kieltäytyi paistamasta tämän kauhean kohtauksen aikana. Se oli täydellä loistollaan valaissut maailmaa keskipäivällä, mutta äkkiä se näytti häviävän jäljettömiin. Täydellinen pimeys peitti ristin kuten musta vaate. »Niin yli kaiken maan tuli pimeys, jota kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen.» Silloin ei ollut auringonpimennystä eikä muutakaan luonnollista syytä tähän pimeyteen, joka oli kuin keskiyö ilman kuuta tai tähtiä. Jumala antoi tämän ihmeellisen todistuksen lujittaakseen tulevien sukupolvien uskoa.AO5 308.2

Jumalan läsnäolo oli verhottu tuohon paksuun pimeyteen. Hän tekee pimeyden teltaksensa ja kätkee kirkkautensa ihmissilmältä. Jumala ja hänen pyhät enkelinsä olivat ristin luona. Isä oli Poikansa kanssa. Hän ei kuitenkaan ilmaissut läsnäoloaan. Jos hänen kirkkautensa olisi leimahtanut esiin pilvestä, kaikki katselijat olisivat tuhoutuneet. Eikä Isän läsnäolo saanut tuona kauheana hetkenä lohduttaa Kristusta. Hän polki viinikuurnan yksin, eikä ketään ihmistä ollut hänen kanssaan.AO5 308.3

Jumala verhosi paksuun pimeyteen Poikansa viimeiset inhimillisen tuskan hetket. Kaikki, jotka olivat nähneet Kristuksen kärsimykset, olivat tulleet vakuuttuneiksi hänen jumaluudestaan. Ihminen, joka kerrankin oli nähnyt nuo kasvot, ei voinut niitä koskaan unohtaa. Kuten Kainin kasvot ilmaisivat hänet murhaajaksi, samoin Kristuksen kasvot ilmaisivat viattomuutta, rauhaa ja lempeyttä; ne olivat Jumalan kuva. Mutta hänen syyttäjänsä eivät välittäneet tuosta taivaan sinetistä. Pitkinä tuskan hetkinä olivat pilkkaavat kansanjoukot tuijottaneet Jeesusta. Nyt Jumala armossaan verhosi hänet viittaansa.AO5 308.4

Haudan hiljaisuus oli langennut Golgatan yli. Ristin ympärillä seisova joukko oli kuvaamattoman kauhun vallassa. Kiroukset ja herjaukset katkesivat. Miehet, naiset ja lapset lankesivat pitkälleen maahan. Pilvestä leimahti silloin tällöin kirkkaita salamia paljastaen ristin ja ristiinnaulitun Lunastajan. Papit ja hallitusmiehet, kirjanoppineet, pyövelit ja kan sanjoukko, kaikki luulivat kostonhetkensä nyt koittaneen. Hetken kuluttua joku kuiskasi, että Jeesus nyt astuisi alas ristiltä. Jotkut yrittivät hapuilla tietä takaisin kaupunkiin lyöden rintoihinsa ja valittaen peloissaan.AO5 308.5

Yhdeksännellä hetkellä pimeys poistui kansan yltä mutta verhosi vielä Vapahtajan. Se kuvasi sitä tuskaa ja kauhua, joka lepäsi hänen sydämellään. Ei yhdenkään silmä nähnyt ristiä ympäröivän pimeyden läpi, eikä kukaan voinut nähdä sitä vielä synkempää pimeyttä, joka peitti Kristuksen kärsivän sielun. Vihaiset salamat näyttivät sinkoutuvan häntä kohti hänen riippuessaan ristillä. Sitten »Jeesus huusi suurella äänellä sanoen: ‘Eeli, Eeli, lama sabaktani?’ Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?» Kun ulkonainen pimeys laskeutui Kristuksen ylle, monet huusivat: »Taivaan kosto on hänen yllään. Jumalan vihan salamat ovat kohdanneet häntä, koska hän väitti olevansa Jumalan Poika.» Monet häneen uskovat kuulivat hänen epätoivoisen huutonsa. Heidän toivonsa petti. Jos Jumala oli hylännyt Jeesuksen, mihin hänen seuraajansa sitten voisivat luottaa?AO5 309.1

Kun pimeys haihtui Kristuksen ahdistetusta sielusta, hän tunsi jälleen ruumiilliset kärsimyksensä ja sanoi: »Minun on jano.» Eräs roomalainen sotilas, jota säälitti hänen nähdessään Jeesuksen kuivuneet huulet, otti sienen isoppikorren päähän ja kastettuaan sen hapanviiniastiaan ojensi sen Jeesukselle. Mutta papit pilkkasivat hänen tuskaansa. Kun pimeys peitti maan, he olivat olleet pelon vallassa, mutta kun heidän kauhunsa haihtui, he alkoivat jälleen pelätä, että Jeesus vielä pakenisi heidän käsistään. He olivat käsittäneet väärin hänen sanansa: »Eeli, Eeli, lama sabaktani?» Halveksivasti ja pilkallisesti he sanoivat: »Hän huutaa Eliasta.» He jättivät käyttämättä viimeisen tilaisuuden lievittää hänen tuskiaan. »Annas, katsokaamme», he sanoivat, »tuleeko Elias häntä pelastamaan.»AO5 309.2

Viaton Jumalan Poika riippui ristillä ruumis ruoskaniskujen haavoittamana. Hänen kätensä, jotka niin usein olivat ojentuneet siunaamaan, oli naulittu ristipuuhun. Hänen jalkansa, jotka olivat väsymättömät rakkauden palveluksiin, oli lyöty kiinni puuhun. Hänen kuninkaallinen päänsä oli lävistetty orjantappurakruunulla, ja vapisevilta huulilta kaikui tuskanhuuto. Ja kaikki se, mitä hän kesti - hänen päästään, käsistään ja jaloistaan tihkuvat veripisarat, hänen ruumistaan kiduttava tuska ja se sanomaton sieluntuska, joka täytti hänen mielensä, kun hänen Isänsä kasvot kätkeytyivät häneltä - puhuu jokaiselle ihmislapselle sanoen: sinun tähtesi Jumalan Poika on valmis kestämään tämän syyllisyyden taakan, sinun tähtesi hän tuhoaa kuoleman vallan ja aukaisee paratiisin portit. Hän, joka tyynnytti raivoavan meren ja käveli vaahtoharjaisilla laineilla, joka sai pahat henget vapisemaan ja karkotti sairaudet, joka aukaisi sokeain silmät ja herätti kuolleet eloon, antaa itsensä uhriksi ristillä rakkaudesta sinua kohtaan. Hän, syntien kantaja, kestää jumalallisen tuomarin vi han ja tulee sinun tähtesi itse synniksi.AO5 309.3

Äänettöminä katselijat odottivat tuon kauhean kohtauksen loppua. Aurinko paistoi, mutta risti oli vielä pimeyden peitossa. Papit ja hallitusmiehet katsoivat Jerusalemia kohden, ja katso, synkkä pilvi oli laskeutunut kaupungin ja Juudean tasangon ylle. Vanhurskauden Aurinko, maailman Valo, peitti säteensä Jerusalemilta, kerran niin suositulta kaupungilta. Jumalan vihan tuliset salamat suuntautuivat tuomittua kaupunkia kohden.AO5 311.1