ELLEN G. WHITE'N
KRISTILLISIÄ
KOKEMUKSIA JA NÄKYJÄ.
Luku 1—Kokemuksia ja näkyjä.
Rakkaiden ystävien pyynnöstä olen suostunut antamaan suppean kuvauksen kokemuksistani ja näyistäni toivoen, että se tuottaisi nöyrille ja luottaville Herran lapsille rohkaisua ja vahvistusta.HK 13.1
Tulin kääntymykseen yksitoistavuotiaana, ja kaksitoistavuotiaana minut kastettiin, ja minä liityin Metodistikirkkoon. Kolmentoista ikäisenä kuulin William Miller’in pitävän toista esitelmäsarjaansa Portland’issa, Maine’ssa. Minusta tuntui silloin, etten ollut pyhä enkä valmis näkemään Jeesusta. Ja kun seurakunnan jäseniä ja syntisiä kehoitettiin rukoilemaan, otin minä vaarin ensimmäisestä tilaisuudesta, sillä minä tiesin, että minussa täytyy tapahtua suuri työ tullakseni soveliaaksi taivaaseen. Sieluni janosi täydellistä ja vapaata pelastusta, käsittämättä miten se olisi saavutettavissa.HK 13.2
V. 1842 kävin säännöllisesti Portland’issa pidetyissä kokouksissa, joissa puhuttiin Kristuksen toisesta tulemisesta, ja minä uskoin täydellisesti, että Herra saapuisi. Isosin ja janosin täyttä pelastusta ja täydellistä mukautumista Jumalan tahtoon. Kilvoittelin päivin sekä öin omistaakseni tämän kalliin aarteen, jonka hankkimiseen koko maailman rikkaus olisi ollut riittämätön. Ollessani polvistuneena Jumalan edessä tätä siunausta rukoillen, minulle esitettiin velvollisuus rukoilla julki- sessa rukouskokouksessa. En milloinkaan ennen ollut rukoillut ääneen kokouksessa ja tahdoin senvuoksi olla täyttämättä tätä velvollisuutta peläten joutuvani hämilleni, jos yrittäisin rukoilla. Joka kerta, kun asetuin Herran eteen hiljaisessa rukouksessa, minulle esitettiin täyttämätön velvollisuuteni, kunnes lakkasin kokonaan rukoilemasta ja vaivuin alakuloisuuden tilaan ja vihdoin syvään epätoivoon.HK 13.3
Olin tässä mielentilassa kolme viikkoa, jona aikana ei ainoatakaan valonsädettä pilkistänyt ympärilläni olevien pimeiden ja synkkien pilvien läpi. Näin siihen aikaan kaksi unta, joiden kautta heikko valon ja toivon säde välkähti sieluuni. Senjälkeen avasin mieleni hurskaalle äidilleni. Hän sanoi minulle, etten ollut kadotettu ja neuvoi minua menemään veli Stockman’in luo, joka silloin saarnasi adventtikansalle Portland’issa. Luotin suuresti häneen, sillä hän oli altis ja rakastettu Kristuksen palvelija. Hänen sanansa vaikuttivat minuun herättäen minussa toivoa. Palasin kotiin, käännyin jälleen Herran puoleen ja lupasin tehdä sekä kärsiä mitä tahansa, kunhan vain Jeesuksen hymyily tulisi osakseni. Taaskin sama tehtävä osoitettiin minulle. Oli päätetty pitää rukouskoko us sinä iltana. Menin kokoukseen, ja toisten polvistuessa rukoukseen minäkin laskeuduin väristen polvilleni, ja kahden tai kolmen henkilön rukoiltua aivan huomaamattani avasin suuni rukoukseen. Jumalan lupaukset kirkastuivat minulle lukuisten jalojen helmien kaltaisina, joita saadaan ainoastaan anomalla niitä. Rukoillessani vapauduin kauan tuntemastani sielun taakasta ja tuskasta, ja Jumalan siunaus lankesi ylitseni vienon kasteen tavoin. Annoin kunnian Jumalalle siitä, mitä tunsin, mutta minä kaipasin jotakin enempää. En voinut tuntea tyy- dytystä, ennenkuin Jumalan täyteys valtaisi olemukseni. Sanomaton rakkaus Jeesukseen täytti sieluniKirkkauden aalto toisensa jälkeen vyöryi ylitseni, kun. nes ruumiini aivan jäykistyi. Kaikki muu, paitsi Jeesus ja kirkkaus, hälveni luotani, ja minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä ympärilläni tapahtui.HK 14.1
Jäin tähän mielenja ruumiintilaan kauaksi aikaa, ja kun vihdoin käsitin, mitä oli ympärilläni, näytti kaikki muuttuneelta. Kaikki näytti ihanalta ja uudelta, kaikki ikäänkuin hymyili ja ylisti Jumalaa. Sitten olin valmis tunnustamaan Jeesusta kaikkialla. Kuuden kuukauden kuluessa ei ainoakaan pimeä pilvi sumentanut mieltäni. Sieluni joi päivittäin runsain siemauksin autuuden lähteestä. Ajattelin että ne, jotka rakastavat Jeesusta, rakastaisivat hänen tuloaan, ja niin riensin luokkakokoukseen kertoakseni siellä oleville, mitä Jeesus oli tehnyt minulle, ja mitä täyteyttä tunsin uskoessan1 Herran tulemukseen. Luokan johtaja keskeytti minut lausuen: »Metodismin kautta»; mutta minä en voinut antaa kunniaa metodismille, sillä sehän oli Kristus ja hänen pikaisen tulemisensa toivo, mikä oli tehnyt minut vapaaksi.HK 15.1
Useimmat isäni perheenjäsenistä uskoivat täydellisesti Kristuksen takaisintuloon, ja senvuoksi että todistimme tästä ihanasta opista, meitä erotettiin yht’aikaa seitsemän Metodistikirkosta. Sinä aikana olivat meille erittäin kallisarvoisia profeetan sanat: »Teidän veljenne, jotka teitä vihaavat, jotka teitä minun nimeni tähden tyköänsä erottavat, sanovat: ‘Kirkas¬tettakoon Herra’; mutta hän on ilmestyvä teille iloksi, ja he joutuvat häpeään.» Jes. 66: 5.HK 15.2
Tästä ajasta joulukuuhun saakka v. 1844 minun iloni, koetukseni ja pettymykseni olivat samankaltaisia kuin läheisyydessäni olevien rakkaiden adventisti-ystävienikin. Tähän aikaan menin erään adventistisisaren luo. Hänen luonaan polvistuimme aamulla perhealttarin ääreen. Tilaisuus ei ollut kiihoittava, ja meitä oli siellä läsnä ainoastaan viisi, kaikki naisia. Rukoillessani laskeusi Jumalan voima päälleni valtavammin kuin milloinkaan ennen. Minut temmattiin Jumalan kirkkauden näkyyn, ja minä olin kohoavinani yhä korkeammalle ja korkeammalle maasta. Minulle näytettiin adventtikansan vaelluksesta pyhään kaupunkiin se, mitä alempana kerrotaan.HK 15.3