Luku 2—Ensimmäinen näkyni.
Koska Jumala on näyttänyt minulle adventtikansan vaelluksen pyhään kaupunkiin ja sen suuren palkan, mikä annetaan niille, jotka odottavat Herraansa, kun hän palaa häistä, saattaa velvollisuuteni olla kertoa teille lyhyin piirtein, mitä Jumala on minulle ilmaissut. Kalliiden pyhien täytyy kestää monet koetukset. Mutta meidän »hetkisen kestävä ja helppo ahdistuksemme koituu meille ylen runsaasti ja määräämättömästi iankaikkiseksi ja täydelliseksi kirkkaudeksi, meille, jotka emme katso näkyväisiä vaan näkymättomiä, sillä näkyväiset kestävät vain ajan, mutta näkymättömät ian¬kaikkisesti.» Olen koettanut tuoda hyvän kertomuksen sekä muutamia viinirypäleitä taivaallisesta Kaanaasta, jonkatähden moni tahtoisi minut kivittää, kuten seurakunta käski kivittää Joosuan ja Kaalebin heidän kertomuksensa vuoksi. 4 Moos. 14: 10. Mutta minä julistan teille, veljeni ja sisareni Herrassa, että se on hyvä maa ja että me kaikki voimme mennä sinne ja omistaa sen.HK 16.1
Rukoillessani perhealttarin luona laskeusi Pyhä Henki päälleni, ja minä tunsin kohoutuvani korkeammalle ja korkeammalle, kauas yläpuolelle tämän pimeän maailman. Minä käännyin katsellakseni adventtikansaa maailmassa, mutta en voinut huomata sitä. Silloin ääni sanoi minulle: »Katso jälleen, mutta katso hiukan ylemmäksi.» Kehoitusta noudattaen minä nostin silmäni ja näin suoran, mutta kaidan, polun korkealla maailman yläpuolella. Tällä polulla adventtikansa vaelsi kohden kaupunkia, joka sijaitsi polun loppupäässä. Polun alkupäässä adventtikansan takana loisti kirkas valo, jonka enkeli selitti tarkoittavan keskiyön huutoa. Tämä valo valaisi koko polkua ollen sillä vaeltavien jalkain valona, jotteivät he kompastuisi. Jos he pitivät silmänsä suunnattuina Jeesukseen, joka kulki juuri heidän edellänsä johtaen heitä kaupunkiin, olivat he turvassa. Pian muutamat väsyivät ja sanoivat kaupungin olevan sangen etäällä, sillä he olivat toivoneet saavuttavansa sen ennemmin. Jeesus tahtoi rohkaista heitä koroittamalla väkevän oikean kätensä, josta lähti valo, mikä aaltoili adventtijoukon ylitse heidän huutaessaan: »Halleluja!» Toiset ajattelemattomuudessaan kielsivat valon, mikä oli heidän takanaan, ja sanoivat, ettei Jumala ollut heitä johdattanut siihen asti. Valo heidän takanaan sammui jättäen heidän askeleensa täydelliseen pimeyteen, ja niin he kompastuivat ja kadottivat katseiltaan sekä päämaalin että Jeesuksen ja lankesivat pois polulta alas pimeyteen ja jumalattomaan maailmaan. Pian senjälkeen kuulimme Jumalan äänen, kuten paljojen vesien pauhinan, julistavan meille Kristuksen tulemisen päivän ja hetken. Elossa olevat pyhät, luvultaan 144,000, tunsivat ja ymmärsivät äänen, samalla kuin jumalattomat luulivat ukkosen jyrisseen ja maan järkkyneen. Jumalan ilmoittaessa ajan hän vuodatti ylitsemme Pyhän Hen- gen, jolloin kasvomme kirkastuivat ja loistivat Jumalan kunniasta, kuten Mooseksen kasvot hänen astues-saan alas Siinain vuorelta.HK 17.1
144,000 olivat kaikki sinetöidyt ja täydellisesti yhtyneet. Heidän otsissansa oli kirjoitettu nimet: Jumala ja Uusi Jerusalem. Kirkas tähti, joka sisälsi Jeesuksen uuden nimen, oli myös heidän otsillansa. Nähdessään onnellisen, pyhän tilamme jumalattomat raivostuivat aikoen hyökätä kimppuumme ryhtyäksensä meihin ja heittääkseen meidät vankeuteen. Mutta silloin me ojensimme kätemme Herran nimessä, ja he kaatuivat maahan. Silloin saatanan synagooga tiesi, että Jumala oli rakastanut meitä, jotka saatoimme pestä toinen toisemme jalkoja ja tervehtiä veljiä pyhällä suudelmalla, ja he kumarsivat jalkaimme juuressa.HK 18.1
Pian katseemme suunnattiin itää kohden, sillä sinne oli ilmaantunut pieni musta,noin miehen puolen kämmenen suuruinen pilvi, jonka me kaikki tiesimme olevan Ihmisen Pojan merkin. Vakavalla hiljaisuudella tarkkasimme jokainen pilveä sen tullessa lähemmäksi ja samalla myös valoisammaksi, kirkkaammaksi ja yhä kirkkaammaksi, kunnes se oli muuttunut suureksi, valkoiseksi pilveksi. Sen alapuoli oli ikäänkuin tulta; pilven yläpuolella oli sateenkaari ja sen ympärillä oli kymmenentuhatta enkeliä, jotka lauloivat mitä suloisinta laulua. Pilven päällä istui Ihmisen Poika. Hänen hiuksensa olivat valkeat laskeutuen aaltoilevina kiehkuroina hänen hartioillensa, ja hänen päässänsä oli monta seppelettä. Hänen jalkansa olivat ikäänkuin tulta. Hänen oikeassa kädessään oli terävä sirppi ja vasemmassa hopeapasuuna. Hänen silmänsä olivat niinkuin tulenliekit, jotka tunkeutuivat hänen lastensa lävitse tutkistellen heitä tarkoin. Silloin kaikkien kasvot kalpenivat, ja niiden kasvot, jotka Jumala oli hylännyt, muuttuivat mustiksi. Silloin me kaikki huu- dahdimme: »Kuka voi kestää? Onko pukuni tahraton?» Enkelit herkesivät laulamasta, ja jonkun aikaa vallitsi pelättävä äänettömyys, jonka jälkeen Jeesus lausui: »Ainoastaan ne, joilla on puhtaat kädet ja puhdas sydän, saattavat kestää; minun armossani on teille kylliksi.» Näiden sanojen johdosta kasvomme kirkastuivat, ja ilo täytti jokaisen sydämen. Enkelit virittivät korkeamman säveleen ja lauloivat jälleen pilven saapuessa vielä lähemmäksi maata.HK 18.2
Sitten Jeesuksen hopeapasuuna kajahti hänen laskeutuessaan pilvellä, verhonaan tulenliekit. Hän katsahti nukkuvien pyhien hautojen puoleen, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden ja huusi: »Herätkää, herätkää, herätkää te, jotka nukutte maan tomussa, ja nouskaa ylös!» Silloin tapahtui suuri maanjäristys. Haudat aukenivat, ja kuolleet virkosivat eloon puettuina kuolemattomuudella. 144,000 huudahtivat: »Halleluja!» nähdessään jälleen ystävänsä, jotka kuolema oli heiltä riistänyt, ja samassa silmänräpäyksessä meidät muutettiin ja temmattiin yhdessä heidän kanssaan Herraa vastaan yläilmoihin.HK 19.1
Nousimme kaikki yhdessä pilveen ja kohosimme seitsemässä päivässä lasimerelle. Jeesus otti esille kruunut ja asetti ne omalla oikealla kädellään meidän päähämme. Hän ojensi meille kultaiset harput ja voitonpalmut. Lasimerellä 144,000 seisoivat täydellisessä neliössä. Muutamien kruunut olivat hyvin kirkkaat, toisten sitävastoin vähemmän kirkkaat. Muutamien kruunuissa näytti olevan runsaasti tähtiä, kun taas toisten kruunuissa oli aniharvoja. Kaikki olivat täysin tyytyväisiä kruunuihinsa. Kukin oli puettu ihanaan valkoiseen vaippaan olkapäiltä jalkoihin asti. Enkelit ympäröivät meitä kaikilta puolilta astellessamme lasimeren poikki kaupungin portille. Jeesus koroitti väkevän mainehikkaan käsivaitensa, tarttui kiiltävä- saranaiseen helmiporttiin heilauttaen sen auki ja lausui meille: »Te olette pesseet vaatteenne minun veressäni, puolustaneet sitkeinä totuuttani, käykää sisälle.» Me astuimme kaikki sisälle tuntien, että meillä oli täysi oikeus kaupunkiin.HK 19.2
Näimme elämänpuun ja Jumalan istuimen. Puhdas vesivirta juoksi valtaistuimelta, ja molemmin puolin virtaa kasvoi elämänpuu. Yhdellä puolen virtaa oli puunrunko, samoin virran toisella puolen, molemmat puhdasta läpikuultavaa kultaa. Ensiksi luulin näkeväni kaksi eri puuta. Tarkastettuani uudelleen huomasin, että ne olivat latvasta yhtyneet yhdeksi puuksi. Siis molemmin puolin elämänvirtaa kasvoi elämänpuu. Sen oksat taittuivat paikkaa kohti, jossa seisoimme, ja sen hedelmät olivat ihania. Ne näyttivät hopealla sekoitetulta kullalta.HK 20.1
Menimme kaikki puun alle ja istahdimme katselemaan paikan ihanuutta. Silloin veljet Fitch ja Stockman, jotka kumpikin olivat saarnanneet valtakunnan evankeliumia ja jotka Jumala oli laskenut haudan lepoon heitä säästääkseen, tulivat luoksemme kysyen meiltä, mitä kaikkea olimme kestäneet sinä aikana, kun he olivat nukkuneet. Yritimme muistella suurimpia koetuksiamme, mutta ne näyttivät niin mitättömiltä verrattuina siihen ylen runsaaseen ja määrättömään iankaikkiseen kirkkauteen, mikä meitä ympäröi, ettemme kyenneet niistä kertomaan, vaan huudahdimme: »Halleluja, taivas on huokea kyllä!», ja kosketeltuamme ihania harppujamme saimme taivaan salit heläjämään.HK 20.2
Jeesus johtajanamme laskeuduimme kaikki kaupungista maan päälle, suurelle ja valtavalle vuorelle, joka ei kuitenkaan kantanut Jeesusta, vaan halkesi kahtia muodostaen sangen suuren tasangon Senjälkeen nostimme silmämme ja näimme suuren kaupungin, jolla oli kaksitoista perustusta ja kaksitoista porttia, kolme kul- lakin sivulla ja enkeli jokaisella portilla. Huudahdimme kaikki yhdessä: »Kaupunki, suuri kaupunki, laskeutuu, laskeutuu alas taivaasta Jumalan tyköä.» Ja se laskeutui alas taivaasta ja asettui paikalle, jossa me seisoimme. Sitten aloimme katsella kaupungin ihanaa ympäristöä. Näin mitä kauneimpia rakennuksia, joilla oli hopean loiste ja joita kannatti neljä patsasta, joissa oli mitä ihanimman näköisiä helmiä. Niissä pyhät tulisivat asumaan. Joka talossa oli kultainen hylly. Näm monen pyhän astuvan huoneisiin, ottavan päästään kimaltelevat kruununsa ja laskevan ne hyllyille. Näin heidän senjälkeen menevän talojen lähellä oleville vainioille työskentelemään, ei kuitenkaan työskentelemään meidän tavallamme, ei, ei! Kirkas valo loisti heidän päänsä ympärillä heidän lakkaamatta riemuitessaan ja uhratessaan ylistystä Jumalalle.HK 20.3
Näin erään toisen kedon täynnä kaikellaisia kukkia, ja niitä poimiessani huudahdin: »Nämä eivät koskaan kuihdu!» Sitten näin kedon, jossa kasvoi pitkää ruohoa, mitä ihaninta nähdä. Se oli eloisan vihreää ja säteili kuin hopea ja kulta lainehtiessaan valtavana Jeesus-kuninkaan kunniaksi. Seuraava kenttä, jolle saavuimme, oli täynnä kaikellaisia eläimiä — jalopeuroja, lampaita, leopaardeja ja susia, joiden kaikkien kesken vallitsi mitä täydellisin sopu. Kuljimme niiden keskitse, ja ne seurasivat rauhallisina perässämme. Sitten tulimme metsään, ei sellaiseen synkkään metsään, joita on täällä maan päällä, ei, ei, vaan valoisaan ja kauttaaltaan viehkeään metsään. Puunoksat huojuivat edestakaisin, ja me huudahdimme: »Me saamme asua turvallisina erämaassa ja nukkua metsissä.» Samosimme metsän halki, sillä me olimme matkalla Siionin vuorelle.HK 21.1
Matkatessamme eteenpäin kohtasimme seurueen, joka myöskin katseli paikan ihanuutta. Huomasin heidän vaatteittensa punaset reunukset. Heidän kruununsa olivat erinomaisen loistavat, ja heidän pukunsa olivat puhtaan valkoiset. Tervehdittyämme heitä kysyin Jeesukselta, keitä nämä olivat. Jeesus sanoi heidän olevan hänen tähtensä tapettuja marttyyrejä. Heidän seurassaan oli lukematon joukko pieniä lapsia, joiden vaatteissa myös oli punaiset palteet. Siionin vuori oli aivan edessämme, ja vuorella oli upea temppeli, ja sen ympärillä oli seitsemän muuta vuorta, joilla kasvoi ruusuja ja liljoja. Näin pikku lasten kiipeilevän tahi, jos halusivat, käyttävän pieniä siipiään ja lentävän vuorten huipuille sekä poimivan iäti kuihtumattomia kukkia. Temppelin ympärillä kasvoi erilaisia puita tehden seudun viehättäväksi. Puksipuu, valkokuusi, mänty, öljypuu, myrtti, kranaatti-omenapuu ja viikunapuu, joka taipui kypsien viikunainsa raskaan painon alla, antoivat seudulle mitä loisteliaimman värityksen. Aikoessamme käydä sisälle pyhään temppeliin Jeesus koroitti hellän äänensä ja lausui: »Ainoastaan 144,000 saavat astua tähän paikkaan», ja me kajahutimme: »Halleluja».HK 21.2
Temppeliä kannatti seitsemän patsasta, jotka kaikki olivat läpikuultavaa kultaa ja kaunistetut mitä ihanimmilla helmillä. En voi kuvailla kaikkia ihmeellisyyksiä, joita siellä näin. Oi, jospa saattaisin puhua Kaanaan kieltä, niin silloin voisin kertoa teille vähäsen paremman maailman suloudesta! Näin siellä kivisiä tauluja, joihin i44,ooo:n nimet olivat kultakirjaimin kaiverretut. Ihailtuamme temppelin kauneutta poistuimme sieltä, ja samalla Jeesus jätti meidät ja meni kaupunkiin. Pian kuulimme jälleen hänen rakastetun äänensä lausuvan: »Tule, minun kansani, sinä olet tullut suuresta ahdistuksesta, olet tehnyt minun tahtoni ja kärsinyt minun tähteni; tule ehtoolliselle, sillä minä tahdon vyöttäytyä ja palvella sinua.» Huu- dahdimme: »Halleluja! Kunnia!» ja astuimme kaupunkiin. Näin siellä pöydän puhtaasta hopeasta. Vaikka se oli monen penikulman pituinen, saatoimme kuitenkin nähdä sen päästä päänän. Minä näin elämänpuun hedelmiä, mannaa, manteleita, viikunoita, granaatti-omenia, viinirypäleitä ja useita muita hedelmälajeja. Pyysin Jeesukselta saada maistaa noita hedelmiä. Hän sanoi: »Ei nyt. Ne, jotka syövät tämän maan hedelmiä, eivät enää palaja maan päälle. Mutta pienen ajan kuluttua, jos pysyt uskollisena, saat syödä elämänpuun hedelmiä ja juoda elämänlähteen vettä.» Ja vielä hän sanoi: »Sinun täytyy mennä takaisin maan päälle ja kertoa toisille, mitä minä olen sinulle ilmoittanut.» Eräs enkeli kantoi minut sitten hellävaroen tänne pimeään maailmaan. Toisinaan minusta tuntuu, etten voi viipyä täällä enää kauemmin, sillä kaikki maan päällä näyttää niin synkältä. Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi täällä, sillä olen saanut nähdä paremman maan. Oi, jospa minulla olisi kyyhkyn siivet, niin lentäisin pois ja olisin levossa!HK 22.1
* * * * *
Näyn päätyttyä kaikki näytti muuttuneelta. Synkeys peitti kaiken, mitä katselin. Oi, miten pimeä tämä maailma oh silmissäni! Itkin huomatessani olevani täällä ja tunsin koti-ikävää. Olin nähnyt paremman maailman, ja se teki tämän maailman mitättömäksi minulle. Kerroin näkyni pienelle Portland’issa olevalle ryhmällemme, joka täydellisesti uskoi sen olevan Jumalasta. Aika oli voiman aikaa. Iankaikkisuuden vakavuus lepäsi yllämme. Noin viikko tämän jälkeen Herra antoi minulle toisen näyn, jossa hän osoitti minulle ne koetukset, jotka minun tulisi kestää, ja että minun täytyisi mennä kertomaan muille, mitä hän oli minulle ilmoittanut sekä että tulisin kohtaa¬maan suurta vastustusta ja tuntemaan henkistä tuskaa. Mutta enkeli sanoi: »Jumalan armossa on sinulle kyllin; hän ylläpitää sinua.»HK 23.1
Näyn ohimentyä olin suuressa ahdistuksessa. Terveyteni oli hyvin heikko, ja minä olin vain seitsemäntoistavuotias. Tiesin monen langenneen itsekoroituksen kautta, ja jos minä jollakin tavoin koroittaisin itseni, jättäisi Jumala minut, ja minä varmasti hukkuisin. Kävin rukouksessa Herran eteen pyytäen hä-nen siirtämään kuorman jollekin toiselle. Minusta tuntui, etten jaksaisi sitä kantaa. Makasin kasvoillani pitkän ajan, ja ainoa valo, minkä voin saada, oli: »Julista muille, mitä sinulle olen ilmoittanut!»HK 24.1
Seuraavassa näyssäni minä hartaasti rukoilin Herraa, että hän varjelisi minut itsekoroitukselta, jos minun on mentävä kertomaan, mitä hän on minulle näyttänyt. Herra osoitti minulle, että rukoukseeni oli vastattu, ja että hän laskisi kätensä päälleni, ja minä tulisin sairaaksi, jos joutuisin itsekoroituksen vaaraan. Enkeli sanoi: »Jos julistat uskollisesti sanomia ja pysyt vahvana loppuun asti, saat syödä elämänpuun hedelmiä ja juoda vettä elämänvirrasta.»HK 24.2
Pian kerrottiin kaikkialla, että nämä näyt olivat hypnotismin tuotetta, ja monet adventistit olivat valmiit uskomaan ja levittämään näitä huhuja. Muuan lääkäri, joka oli kuuluisa hypnotisti, sanoi minulle, että näkyni olivat hypnotismia ja että minä olin hyvin altis sen vaikutuksille ja että hän saattoi hypnotisoida minut ja antaa minulle näyn. Vastasin hänelle, että Herra oli näyttänyt minulle näyssä, että hypnotismi oli perkeleestä, pohjattomasta syvyydestä, jonne se pian joutuisi takaisin samoinkuin nekin, jotka sitä jatkuvasti harjoittavat. Annoin hä- nelle senjälkeen vapauden hypnotisoida minut, jos hän kykenisi siihen. Hän koetti enemmän kuin puolen tuntia turvautuen eri menettelytapoihin, ja sitten hän lakkasi. Uskon kautta Jumalaan kykenin siinä määrin vastustamaan hänen vaikutustaan, ettei se jättänyt minuun pienintäkään jälkeä.HK 24.3
Joutuessani näkytilaan jossakin kokouksessa monet sanoivat sitä kiihtymyksen aiheuttamaksi. Joku muka hypnotiseerasi minut. Silloin menin metsän yksinäisyyteen, missä vain Jumalan silmä ja korva minut näki ja kuuli, siellä rukoilin ja siellä Jumala toisinaan antoi minulle näyn. Silloin minä riemuitsin ja kerroin toisille, mitä Jumala oli minulle ilmaissut yksin ollessani siellä, missä ei yksikään kuolevainen voinut vaikuttaa minuun. Mutta jotkut sanoivat, että olin itse itseni hypnotisoinut. Oi, ajattelin minä, onko tultu niin pitkälle, että niiden, jotka vilpittömässä mielessä Jumalaa lähestyvät vedoten hänen lupauksiinsa ja anoen hänen pelastustansa, syytetään olevan häpeällisen ja sielujaturmelevan hypnotismin vaikutuksen alaisina. Anommeko hellältä taivaalliselta Isältämme »leipää» saadaksemme vain »kiven» tai »skorpionin?» Nämä seikat haavoittivat henkeäni saattaen sieluni ankaran tuskan tai melkein epätoivon valtaan, samalla kuin monet koettivat saada minut uskomaan, ettei Pyhää Henkeä lainkaan olisi olemassa ja että se, mitä pyhät Jumalan miehet ovat kokeneet, on ollut ainoastaan hypnotismia eli saatanan petosta.HK 25.1
Siihen aikaan esiintyi fanatismia Maine’n valtiossa. Muutamat lakkasivat kokonaan työstä ja erottivat joukostansa kaikki ne, jotka eivät omaksuneet heidän katsantokantaansa tässä suhteessa sekä muutamissa muissa asioissa, joita he pitivät uskonnollisina velvollisuuksina. Jumala ilmaisi nämä erehdykset minulle näyssä ja lähetti minut harhaanpoikenneiden lastensa luo niistä puhumaan. Mutta monet heistä hylkäsivät sanoman kokonaan soimaten minua muodostautumisesta tämän maailman mukaan. Toisaalta nimiadventistit väärin syyttivät minua kiihkoilusta, ja muutamat ilkeämielisyydessään leimasivat minut fanatismin johtajaksi, vaikka minä todellisuudessa työskentelin sitä vastaan. Kerta toisensa jälkeen esitettiin määrättyjä aikoja Herran tulolle ja koetettiin saada veljiä uskomaan niihin, mutta Herra osoitti minulle, että määräajat menisivät ohi, sillä ahdistuksen ajan täytyy tulla ennen Kristuksen tuloa. Minulle myös näytettiin, että jokainen määrätty ja sivuutettu aika ainoastaan heikontaisi Jumalan kansan uskoa. Tämän tähden minua syytettiin siitä, että minä muka kuu¬luin pahoihin palvelijoihin, jotka sanovat sydämessään: »Minun Herrani viivyltelee tuloaan.»HK 25.2
Kaikki tällainen raskautti kovin henkeäni ja hämmennyksissä ollessani olin toisinaan kiusauksessa epäillä omaa kokemustani. Niinpä eräänä aamuna perhehartaudessa ollessani, kun Jumalan voima rupesi lepäämään ylläni, tunkeutui mieleeni ajatus, että se oli hypnotismia, ja minä vastustin Jumalan voimaa. Yht’äkkiä tulin mykäksi ja muutamaan hetkeen en tietänyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Siinä tilassa ollessani näin syntini epäillessäni Jumalan voimaa, näin että minut sen synnin vuoksi tehtiin puhu¬mattomaksi, mutta että kieleni siteet kirvoitettaisiin kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Edessäni pidettiin korttia, jolle oli kultakirjaimin kirjoitettu viidenkymmenen raamatunpaikan luku sekä säkeistö. Näyn lakattua osoitin haluavani kivitaulua, jolle kirjoitin tulleeni mykäksi. Kirjoitin myös mitä olin nähnyt sekä että halusin suurta raamattua. Otin raama- tun ja etsin heti kaikki raamatunpaikat, jotka olin nähnyt kortilla. En kyennyt puhumaan koko päivänä. Aikaisin seuraavana aamuna sieluni täyttyi ilolla, ja kieleni vapautui Jumalaa suuresti kiittämään ja ylistämään. Senjälkeen en uskaltanut epäillä enkä edes hetkeäkään vastustaa Jumalan voimaa, ajattelivatpa muut minusta mitä tahansa.HK 26.1
V. 1846 ollessamme Fairhaven’issa, Massachusetts’in valtiossa, sisareni (joka tavallisesti seurasi minua matkoillani siihen aikaan), sisar A., veli G. ja minä lähdimme purjeveneellä erään perheen luo West-nimiselle saarelle. Oli miltei ilta, kun lähdimme. Kun olimme purjehtineet vain lyhyen matkan, nousi yht'äkkiä myrsky. Jyrisi ja salamoi, ja vettä satoi kaatamalla. Hukkuminen näytti ilmeiseltä, ellei Jumala meitä pelastaisi.HK 27.1
Laskeusin polvilleni venheessä ja aloin huutaa Jumalaa pelastajaksemme. Kuohuvilla aalloilla, laineiden huuhtoessa venheen kantta yllämme jouduin näkytilaan. Näin että pikemmin jokainen vesipisara valtameressä kuivuisi kuin me hukkuisimme, sillä työni oli vasta juuri alkanut. Näystä päästyäni kaikki pelkoni oli hälvennyt, ja me lauloimme ja ylistimme Jumalaa pienen purtemme ollessa meille kelluvana Betelinä. Advent Herald'in toimittaja on sanonut, että näkyni tunnettiin »hypnoottisten vaikutusten tuotteina». Mutta kysyn, mitä mahdollisuuksia hypnoottisilla vaikutuksilla olisi ollut tällaisena hetkenä? Veli G:llä oli venheen ohjauksessa täysi työ. Hän yritti ankkuroida, mutta ankkuri laahasi mukanamme. Aallot viskelivät pientä, tuulen ajelemaa venhettämme. Oli niin pimeä, ettemme saattaneet nähdä venheen toisesta päästä toiseen. Pian ankkuroi tehosi, ja veli G. huusi apua. Saarella sijaitsi vain kaksi asuntoa, ja me huomasimme olevamme lähellä toista niistä, vaikka ei sitä, jonne me pyrimme. Koko perhe oli käynyt levolle, paitsi yhtä pientä lasta, joka kohtalon sallimuksesta kuuli mereltä saapuneen avunpyynnön. Hänen isänsä riensi heti avuksemme kuljettaen meidät vähäisellä venheellä rannalle. Vietimme suurim¬man osan yöstä kiittäen ja ylistäen Jumalaa hänen ihmeellisestä hyvyydestään meitä kohtaan.HK 27.2
* * * * *