Jean calvin

Jumala valmisti yhä edelleen työntekijöitä työnsä laajentamiseen. Eräässä Pariisin koulussa oli hiljainen, ajatteleva nuorukainen, joka näytti olevan erittäin lahjakas ja teräväjärkinen. Hänen moitteeton elämänsä herätti yhtä paljon huomiota kuin hänen älykkyytensä ja harras uskonnollisuutensakin. Hänen nerokkuutensa ja uutteruutensa tekivät hänestä pian koulun ylpeyden, ja pidettiin varmana, että Jean Calvinista tulisi yksi taitavimpia ja kunnioitetuimpia kirkon puolustajia. Mutta jumalallisen valon säde läpäisi myös Calvinia ympäröivät skolastiikan ja taikauskon muurit. Hänestä oli pöyristyttävää kuulla uusista opeista, ja hänen mielestään kerettiläiset ansaitsivat sen tulen, jolle heidät annettiin. Hän joutui kuitenkin tahtomattaan katsomaan kerettiläisyyttä silmästä silmään ja koettelemaan katolisen teologian voimaa protestanttien oppia vastaan.ST 217.2

Pariisissa oli Calvinin serkku, joka oli liittynyt uskonpuhdistajiin. Nämä kaksi sukulaista kohtasivat usein toisensa ja keskustelivat niistä asioista, jotka häiritsivät kristikunnan rauhaa. “Maailmassa on vain kaksi uskontokuntaa”, sanoi Olivetan, joka oli protestantti. “Toisen muodos- tavat ihmisten keksimät uskonnot, joiden mukaan ihminen voi pelastaa itsensä juhlamenoilla ja hyvillä töillä. Toinen on se ainoa uskonto, joka on ilmoitettuna Raamatussa, ja joka opettaa ihmisiä etsimään pelastusta yksinomaan Jumalan vapaasta armosta.”ST 217.3

“Minä en halua olla missään tekemisissä sinun uuden oppisi kanssa”, huudahti Calvin. “Luuletko sinä, että minä olen elänyt erehdyksessä koko elinaikani.”^{209Wylie, mt. 13. kirja, 7. luku.} Mutta keskustelu oli herättänyt hänen mielessään ajatuksia, joista hänen oli vaikea vapautua. Asuinhuoneensa yksinäisyydessä hän mietti serkkunsa sanoja. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta, että hän oli syntinen. Hän näki itsensä pyhän ja vanhurskaan Tuomarin edessä ilman välittäjää. Pyhimysten esirukoukset, hyvät työt ja kirkon juhlamenot olivat kaikki voimattomat sovittamaan syntiä. Hän näki edessään vain ikuisen epätoivoisen pimeyden. Turhaan kirkon tohtorit koettivat lievittää hänen tuskaansa. Turhaan turvauduttiin rippiin ja katumusharjoituksiin; ne eivät voineet sovittaa sielua Jumalan kanssa.ST 217.4

Ollessaan yhä näissä hedelmättömissä taisteluissa Calvin meni eräänä päivänä sattumalta jollekin kaupungin julkisista toreista ja näki siellä poltettavan kerettiläistä. Marttyyrin kasvoilla ilmenevä rauha täytti hänet ihmettelyllä. Tuon pelottavan kuoleman tuskien keskellä ja kirkon antaman vielä kauheamman tuomion alaisena marttyyri osoitti sellaista uskoa ja rohkeutta, että nuori ylioppilas tunsi tuskaa verratessaan niitä siihen epätoivoon ja pimeyteen, joiden vallassa hän itse oli, osoittaessaan ehdotonta kuuliaisuutta kirkolle. Koska hän tiesi kerettiläisten perustavan uskonsa Raamattuun, hän päätti tutkia sitä, löytääkseen mahdollisesti sieltä heidän ilonsa salaisuuden.ST 218.1

Raamatusta hän löysi Kristuksen. “Oi isä”, hän huudahti, “hänen uhrinsa on tyynnyttänyt sinun vihasi. Hänen verensä on pessyt pois minun saastaisuuteni. Hänen ristinsä on kantanut minun kiroukseni. Hänen kuolemansa on hankkinut minulle sovituksen. Me olemme keksineet itsellemme useita hyödyttömiä hullutuksia, mutta sinä olet asettanut sanasi tulisoihtuna minun eteeni ja olet koskettanut sydäntäni, saadaksesi minut inhoamaan kaikkia muita ansioita paitsi Jeesuksen ansiota.”^{210Martyn, The Life and Times of Luther, III, 13. luku.}ST 218.2

Calvin oli saanut pappiskasvatuksen. Jo kaksitoistavuotiaana hänet nimitettiin erään pienen seurakunnan kappalaiseksi, ja piispa leikkasi hänen hiuksensa kirkon määräysten mukaan. Häntä ei vihitty papiksi, eikä hän suorittanut papin velvollisuuksia, mutta hän tuli hengellisen säädyn jäseneksi, saaden virkaansa vastaavan arvonimen ja sen mukaiset taloudelliset edut.ST 218.3

Kun hän nyt luuli, ettei hänestä koskaan voisi tulla pappia, hän siirtyi joksikin aikaa opiskelemaan lakia, mutta hylkäsi lopulta tämän suunnitelman ja päätti pyhittää elämänsä evankeliumille. Mutta hän epäröi ruveta julkiseksi opettajaksi. Hän oli arkaluontoinen ja piti tuohon työhön liittyvää vastuuta pelottavan suurena. Lisäksi hän halusi vielä opiskella. Ystävien hartaat pyynnöt saivat hänet kuitenkin lopulta myöntymään. “On ihmeellistä”, hän sanoi, “että näin alhaista sukua oleva korotetaan niin suureen arvoon”.^{211Wylie, mt. 13. kirja, 9. luku.}ST 218.4

Calvin alkoi työnsä rauhallisesti, ja hänen sanansa olivat kuin virvoittava kaste, joka laskeutuu maahan. Hän oli jättänyt Pariisin ja oli nyt eräässä maakuntakaupungissa prinsessa Margareetan suojeluksessa. Prinsessa rakasti evankeliumia ja suojeli sen puolustajia. Calvin oli hil jainen ja vaatimaton nuorukainen. Hän aloitti työnsä ihmisten kodeissa. Kooten perheen jäsenet ympärilleen hän luki Raamattua ja selitti pelas- tustotuuksia. Ne, jotka kuulivat sanoman, veivät sen hyvät uutiset toisille; ja pian opettaja lähti ympärillä oleviin kaupunkeihin ja kyliin. Käyden sekä linnoissa että mökeissä hän näin jatkoi työtään ja perusti seurakuntia, joissa kasvoi pelottomia totuuden todistajia.ST 219.1

Muutamien kuukausien kuluttua hän tuli jälleen Pariisiin, jossa oli tavaton kuohunta oppineiden ja opiskelijain keskuudessa. Vanhojen kielten opiskelu oli johtanut heitä tutkimaan Raamattua, ja monet, joiden sydäntä sen totuudet eivät vielä olleet koskettaneet, keskustelivat innokkaasti niistä, jopa hyökkäsivät katolisen kirkon puoltajien mieli- piteitä vastaan. Calvin oli taitava väittelijä jumaluusopillisten kiistakysymysten alueella, mutta hänellä oli korkeampi lähetystehtävä, kuin meluavien skolastikkojen kiistaan puuttuminen. Ihmisten mielenkiinto oli herännyt, ja nyt oli sopiva aika esittää heille totuutta. Samaan aikaan kun teologisten väittelyjen hälinä täytti yliopistojen salit, Calvin kulki talosta taloon, selittäen Raamattua kansalle ja puhuen sille ristiinnaulitusta Kristuksesta.ST 219.2