Luku 32—Voiman sana

“Sano ainoastaan sana, niin minun palvelijani paranee.”AT 292.1

Kristus oli sanonut virkamiehelle, jonka pojan Hän paransi: “Ellette näe merkkejä ja ihmeitä, te ette usko.” Joh. 4: 48. Hän oli murheellinen siitä, että Hänen oma kansansa vaati näitä ulkonaisia merkkejä siitä, että Hän oli Messias. Hän oli kerta toisensa jälkeen ihmetellyt heidän epäuskoaan. Mutta Hän ihmetteli luokseen tulleen sadanpäämiehen uskoa.. Tämä ei epäillyt Vapahtajan voimaa. Hän ei edes pyytänyt Häntä saapumaan henkilökohtaisesti ihmettä suorittamaan. “Sano ainoastaan sana”, hän lausui, “niin minun palvelijani paranee”.AT 292.2

Sadanpäämiehen palvelijaa oli kohdannut halvaus, ja hän oli kuoleman kynnyksellä. Roomalaisten keskuudessa palvelijoita pidettiin orjina, joita ostettiin ja myytiin toreilla ja kohdeltiin väkivaltaisesti ja raa'asti, mutta sadanpäämies oli lämpimästi kiintynyt palvelijaansa ja toivoi kovin hänen parantumistaan. Hän uskoi Jeesuksen voivan parantaa hänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt Vapahtajaa, mutta hänen kuulemansa kertomukset olivat sytyttäneet hänessä uskon. Juutalaisten muodollisuudesta huolimatta tämä roomalainen oli vakuuttunut siitä, että heidän uskontonsa oli parempi kuin hänen. Hän oli jo murtanut ne kansallisen ennakkoluulon ja vihan muurit, jotka erottivat voittajat voitetuista. Hän oli ilmaissut kunnioitusta jumalanpalvelusta kohtaan ja osoittanut juutalaisille ystävällisyyttä Jumalan palvelijoina. Kristuksen opetuksissa, sellaisina kuin ne oli kerrottu hänelle, hän löysi tyydytystä sielunsa kaipuulle. Vapahtajan sanat herättivät vastakaikua hänessä piilevässä hengellisyydessä. Mutta hän tunsi itsensä arvottomaksi saapumaan Vapahtajan luo, ja hän pyysi juutalaisten vanhimpia esittämään Jeesukselle pyynnön hänen palvelijansa parantamisesta. Hehän tunsivat tuon suuren opettajan ja tietäisivät, hän arveli, miten lähestyä Häntä niin, että saavuttaisivat Hänen suosionsa.AT 292.3

Jeesuksen saapuessa Kapernaumiin Hänet kohtasi vanhimpien lähetystö, joka esitti Hänelle sadanpäämiehen toivomuksen. He pyysivät Häntä hartaasti sanoen: “Hän ansaitsee, että teet hänelle tämän; sillä hän rakastaa meidän kansaamme, ja hän on rakentanut meille synagoogan.”AT 293.1

Jeesus lähti heti tuon virkamiehen kotiin, mutta koska kansa tunkeili Hänen ympärillään, Hän pääsi vain hitaasti eteenpäin. Tieto Hänen tulostaan kulki Hänen edellään, ja sadanpäämies, jolta kokonaan puuttui itseluottamus, lähetti Hänelle sanan: “Herra, älä vaivaa itseäsi, sillä en minä ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle.” Mutta Vapahtaja jatkoi vain matkaansa, ja sadanpäämies, joka viimein itse rohkeni lähestyä Häntä, täydensi sanomaansa seuraavasti: “Sentähden en katsonutkaan itseäni arvolliseksi tulemaan sinun luoksesi; vaan sano sana, niin minun palvelijani paranee. Sillä minä itsekin olen toisen vallan alaiseksi asetettu, ja minulla on sotamiehiä käskettävinäni, ja minä sanon tälle: ‘Mene’, ja hän menee, ja toiselle: ‘Tule’, ia hän tulee, ja palvelijalleni: ‘Tee tämä’, ja hän tekee.” Kuten minä edustan Rooman valtaa ja minun sotilaani tunnustavat minun valtani korkeimmaksi, samoin sinä edustat äärettömän Jumalan voimaa, ja kaikki luodut tottelevat sinun sanaasi. Sinä voit käskeä tautia lähtemään, ja se tottelee sinua. Sinä voit kutsua taivaalliset sanansaattajasi, ja he tuovat parantavaa voimaa. Sano vain sana, niin palvelijani paranee.AT 293.2

“Tämän kuultuaan Jeesus ihmetteli häntä, kääntyi ja sanoi kansalle, joka Häntä seurasi: ‘Minä sanon teille: en Israelissakaan löytänyt näin suurta uskoa.’ Ja sadanpäämiehelle Hän sanoi: ‘Niinkuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon.’ Ja palvelija parani sillä hetkellä.”AT 293.3

Juutalaisten vanhimmat, jotka suosittelivat sadanpäämiestä Jeesukselle, olivat osoittaneet, kuinka kaukana he olivat evankeliumin hengestä. He eivät käsittäneet, että suuri tarpeemme on ainoa vetoomus Jumalan armoon. Itsevanhurskaudessaan he suosittelivat sadanpäämiestä sen suosion tähden, jota hän oli osoittanut “meidän kansaamme” kohtaan. Mutta sadanpäämies sanoi itsestään: “Minä en ole sen arvoinen.” Kristuksen armo oli koskettanut hänen sydäntään. Hän näki oman arvottomuutensa, mutta hän ei pelännyt pyytää apua. Hän ei luottanut omaan hyvyyteensä, hänen suuri hätänsä puhui hänen puolestaan. Hänen uskonsa tarttui Kristukseen sellaisena kuin Hän on. Hän ei uskonut Häneen vain ihmeittentekijänä, vaan ihmiskunnan ystävänä ja Vapahtajana.AT 294.1

Näin jokainen syntinen voi tulla Vapahtajan luo. “Hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan.” Tiit. 3: 5. Kun Saatana sanoo sinulle, että olet syntinen, etkä voi toivoa saavasi siunausta Jumalalta, niin kerro hänelle, että Kristus tuli maailmaan syntisiä pelastamaan. Meillä ei ole mitään suositusta annettavana Jumalalle, mutta me voimme nyt ja aina vedota täysin avuttomaan tilaamme, joka tekee Hänen lunastavan voimansa välttämättömäksi. Luopuen kaikesta itseluottamuksestamme voimme katsoa Golgatan ristiin ja sanoa:AT 294.2

“En mitään tuonut mukanain,
vain rististäsi turvaa hain.”AT 294.3

Juutalaisille oli lapsuudesta asti opetettu, millaista Vapahtajan työ tulisi olemaan. Heille olivat kuuluneet patriarkkojen ja profeettain innoitetut lausunnot ja uhripalveluksen vertauskuvalliset opetukset. Mutta he olivat hylänneet valon, eivätkä he nähneet Jeesuksessa nyt mitään, mitä olivat toivoneet. Mutta pakanuudessa syntynyt, keisarillisen Rooman epäjumalanpalvelukseen kasvatettu ja sotilaskoulutuksen saanut sadanpäämies, jonka hänen kasvatuksensa ja ympäristönsä näyttivät kokonaan erottaneen hengellisestä elämästä, jota eroa vielä syvensi juutalaisten uskonkiihko ja hänen omien kansalaistensa ylenkatse Israelin kansaa kohtaan — tämä mies käsitti totuuden, jolle Aabrahamin lapset olivat sokeita. Hän ei odottanut nähdäkseen, ottaisivatko juutalaiset itse vastaan sen, joka väitti olevansa heidän Messiaansa. Kun “totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen”, Joh. 1: 9, oli loistanut hänelle, hän oli, vaikkakin kaukaa, nähnyt Jumalan Pojan kirkkauden.AT 294.4

Jeesukselle tämä oli esimakua siitä työstä, jota evankelumi tulisi suorittamaan pakanain keskuudessa. Iloiten Hän odotti sielujen kokoontumista kaikista kansoista Hänen valtakuntaansa. Syvästi surullisena Hän kuvasi juutalaisille, mikä oli oleva seuraus Hänen armonsa hylkäämisestä: “Ja minä sanon teille: monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa; mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.” Voi, miten monet vieläkin valmistuvat kohtaamaan samaa kohtalokasta pettymystä. Samalla kun pakanuuden pimeydessä elävät sielut vastaanottavat Hänen armonsa, monet kristityissä maissa näkevät valon vain hylätäkseen sen.AT 295.1

Yli kahdenkymmenen mailin päässä Kapernaumista, laajan, kauniin Esdraelonin tasangon yli kohoavalla ylängöllä sijaitsi Nainin kaupunki, ja sinne Jeesus nyt suuntasi askeleensa. Useita Hänen opetuslapsistaan ja muitakin oli Hänen kanssaan, ja kaikkialta matkan varrelta tuli ihmisiä haluten kuulla Hänen helliä, myötätuntoisia sanojaan, tuoden Hänelle sairaitaan parannettaviksi ja aina toivoen Hänen, jolla oli käytettävissään sellainen ihmeellinen voima, tekevän itsensä tunnetuksi Israelin kuninkaana. Kansanjoukko seurasi Hänen kintereillään, iloinen, odottava joukko, joka kulki Hänen perässään kallioista polkua tuon vuoristokaupungin porttia kohden.AT 295.2

Heidän saapuessaan lähemmäksi näkyy hautaussaatto juuri tulevan portista. Hitain, raskain askelin se etenee hautauspaikkaa kohden. Edessä on avoimilla paareilla vainajan ruumis ja sen ympärillä itkijät, jotka täyttävät ilman valitushuudoillaan. Koko kaupungin väki näyttää kokoontuneen osoittamaan kunnioitustaan vainajalle ja myötätuntoaan hänen omaisilleen.AT 295.3

Se oli sääliä herättävä näky. Kuollut oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Sureva äiti saattoi hautaan ainoata maallista tukeaan ja lohtuaan. “Hänet nähdessään Herra armahti häntä.” Äidin kulkiessa kuin sokeana, itkien ja huomaamatta Mestaria, tämä tuli aivan hänen viereensä ja sanoi lempeästi: “Älä itke.” Jeesus aikoi muuttaa hänen murheensa riemuksi, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla lausumatta tätä hellän myötätunnon ilmausta.AT 295.4

“Hän meni ja kosketti paareja.” Häntä ei edes kuolleen koskettaminen voinut saastuttaa. Kantajat pysähtyivät, ja itkijäin valitukset vaikenivat. Kumpikin seurue kokoontui paarien ympärille, ja toivo heräsi heidän rinnassaan. Olihan läsnä Hän, joka oli karkoittanut taudit ja voittanut riivaajat, ehkäpä kuolemakin oli Hänen vallassaan?AT 295.5

Selvällä, käskevällä äänellä hän lausuu: “Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse.” Tämä ääni tunkeutuu kuolleen korviin. Nuorukainen aukaisee silmänsä. Jeesus tarttuu hänen käteensä ja nostaa hänet ylös. Nuorukaisen katse kohtaa hänen äitinsä, joka itkien on seisonut hänen vieressään, ja äiti ja poika syleilevät toisiaan pitkään ja hellästi. Kansanjoukko katselee ääneti, kuin lumottuna. “Ja heidät kaikki valtasi pelko.” He seisoivat hetkisen hiljaa ja kunnioittavasti, ikäänkuin itse Jumala olisi ollut läsnä. Sitten he “ylistivät Jumalaa sanoen: ‘suuri profeetta on noussut meidän keskellemme’, ja: ‘Jumala on katsonut kansansa puoleen’.” Hautaussaattue palasi Naimin riemukulkueena. “Ja tämä puhe Hänestä levisi koko Juudeaan ja kaikkiin ympärillä oleviin seutuihin.”AT 297.1

Hän, joka seisoi surevan äidin vieressä Nainin portilla, valvoo jokaisen surevan rinnalla kuolinvuoteen ääressä. Meidän surumme herättää Hänen myötätuntoaan. Hänen sydämensä, joka rakasti ja sääli, tuntee muuttumatonta hellyyttä. Hänen sanansa, joka kutsui kuolleen eloon, ei ole tehottomampi nyt kuin silloin, kun se lausuttiin Nainin nuorukaiselle. Hän sanoo: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Matt. 28: 18. Tuo voima ei ole heikentynyt vuosien vieriessä eikä vähentynyt Hänen ylivuotavan armonsa lakkaamattomasta toiminnasta. Hän on yhä vielä kaikkien niiden elävä Vapahtaja, jotka uskovat Häneen.AT 297.2

Jeesus muutti äidin murheen riemuksi antaessaan hänelle takaisin hänen poikansa, ja kuitenkin nuorukainen sai vain palata tähän maalliseen elämään kestämään sen suruja, huolia ja vaaroja ja kerran jälleen joutuakseen kuoleman vallan alaiseksi. Mutta Jeesus lohduttaa meitä surressamme vainajia verrattomalla toivon sanomalla: “Ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” “Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli Hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että Hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia.” Ilm. 1: 18, Hepr. 2: 14, 15.AT 297.3

Saatana ei voi pitää kuolleita vallassaan, kun Jumalan Poika käskee heidän elää. Hän ei voi pitää hengellisen kuoleman vallassa yhtäkään sielua, joka uskossa vastaanottaa Kristuksen voiman sanan. Jumala sanoo kaikille synneissään kuolleille: “Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista.” Ef. 5: 14. Tämä sana merkitsee iankaikkista elämää. Kuten Jumalan sana, joka käski ensimmäisen ihmisen elää, vieläkin antaa meille elämän; kuten Kristuksen sana: “Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse”, antoi elämän Nainin pojalle, samoin sana: “Nouse kuolleista” on elämää sille sielulle, joka ottaa sen vastaan. Jumala “on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan poikansa valtakuntaan”. Kol. 1: 13. Se tarjotaan meille Hänen sanassaan. Jos otamme sanan vastaan, saamme pelastuksen.AT 297.4

“Jos nyt Hänen Henkensä, Hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin Hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksi tekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.” “Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.” Room. 8: 11; 1 Tess. 4: 16, 17. Näillä lohduttavilla sanoilla Hän käskee meitä lohduttamaan toisiamme.AT 298.1