Syvyyksiin saakka

Oli myös epäilyksiä saartamassa kuolevaa Jumalan Poikaa. Hän ei voinut nähdä haudan porttien lävitse. Häntä ei valaissut toivo siitä, että Hän nousisi haudasta voittajana ja että Isä hyväksyisi Hänen uhrinsa. Jumalan Poika tunsi äärimmäisen selvästi maailman synnin ja kaiken siihen liittyvän kauheuden. Isän vastenmielisyys syntiä kohtaan ja synnin rangaistus, mikä oli kuolema, siinä kaikki, mitä Hän saattoi tajuta tuossa hirvittävässä pimeydessä. Häntä kiusasi pelko, että synti oli niin inhottava Hänen Isästään, ettei tämä enää voisi päästä sovintoon Poikansa kanssa. Hirvittävä, kiusaava ajatus, että Hänen oma Isänsä oli ainaiseksi hylännyt Hänet, aiheutti tuon vihlovan huudon ristiltä: »Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?» Matt. 27:46.TA 213.2

Kristus sai kokea paljon siitä, mitä syntiset saavat kokea silloin, kun Jumalan vihanmaljat vuodatetaan heidän ylitseen. Synkkä epätoivo paarivaatteen tavoin ympäröi heidän syyllisen sielunsa, ja silloin he tajuavat täydelliseti synnin synnillisyyden. Pelastus on hankittu heille Jumalan Pojan kärsimyksillä ja kuolemalla. Se voisi kuulua heille, jos he olisivat vastaanottaneet sen vapaaehtoisesti ja iloiten, mutta ketään ei pakoteta tottelemaan Jumalan lakia. Jos he hylkäävät taivaan lahjan ja valitsevat synnin petolliset nautinnot, niin heillä on vapaus siihen, mutta kun matka on päättynyt he saavat palkkansa, mikä on Jumalan viha ja iankaikkinen kuolema. He joutuvat ikuisiksi ajoiksi eroon Jeesuksesta, jonka uhria he ovat halveksineet. He ovat silloin menettäneet onnellisen elämän tässä ajassa ja luopuneet iankaikkisesta kirkkaudesta saadakseen synnistä lyhytaikaista nautintoa.TA 213.3

Kristuksen kuolinkamppailun hetkellä Hänen uskonsa ja toivonsa horjui, koska Jumala oli ottanut Häneltä pois sen vakuutuksen mielisuosiostaan ja hyväksymisestään, minkä Hän siihen saakka oli antanut rakastetulle Pojalleen. Maailman Lunastaja turvasi silloin niihin todistuksiin, mitkä siihen asti olivat vahvistaneet Häntä, että Isä hyväksyi Hänen tekonsa ja oli tyytyväinen Hänen toimintaansa. Kun Hän kuolintuskassaan uhraa kalliin henkensä, Hänen on vain uskossa luotettava Häneen, jonka totteleminen aina on ollut Hänen ilonsa. Ei oikealta eikä vasemmalta pilkistä ainoatakaan kirkasta, valaisevaa toivon sädettä Hänen lohdukseen. Kaikki on peittynyt ahdistavaan synkkyyteen. Tuossa hirveässä pimeydessä, minkä osanottava luontokin tuntee, Lunastaja tyhjentää salaperäisen mal-jan pohjasakkaa myöten. Koska Häneltä riistettiin kirkas toivo ja luottamus voittoonkin, mikä pian oli tuleva Hänen osakseen, Hän huudahti kovalla äänellä: »Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni.» Luuk. 23:46. Tuntien Isänsä luonteen, oikeudenmukaisuuden, armon ja suuren rakkauden Hän nöyrästi jättäytyy Hänen käsiinsä. Luonnon järkkyessä hämmästyneet katselijat kuulevat Golgatan miehen viimeiset sanat.TA 214.1

Luonto otti osaa Tekijänsä kärsimyksiin. Huojuva maa, haljenneet kalliot ja kauhistava pimeys julistivat, että tuo kuollut oli Jumalan Poika. Tuli valtava maanjäristys. Temppelin esi-rippu repesi kahtia. Pelko valtasi teloittajat ja katselijat heidän nähdessään auringon verhoutuvan pimeyteen, tuntiessaan maan huojuvan jalkainsa alla ja kuullessaan kallioitten halkeilevan. Ylipappien ja vanhimpien pilkka ja iva vaikeni, kun Kristus antoi henkensä Isänsä käsiin. Säikähtynyt ihmisjoukko alkoi vetäytyä pois ja haparoida pimeydessä kohti kaupunkia. Kulkiessaan he löivät rintoihinsa ja rohjeten tuskin kohottaa ääntään kuiskausta kovemmaksi he puhelivat pelokkaina keskenään: »Viaton henkilö on murhattu. Mitä, jos Hän todellakin on Jumalan Poika, niinkuin Hän vakuutti?»TA 214.2