Rooma kohtaa raamatullisen uskon

Mutta Rooma päätti alistaa Britannian valtaansa. Kuu-dennella vuosisadalla sen lähetyssaarnaajat ryhtyivät käännyttämään pakanallisia sakseja. Työn edetessä paavilliset johtajat kohtasivat alkuperäisiä kristittyjä - yksinkertaisia, nöyriä ja raamatullisia luonteeltaan, opiltaan ja tavoiltaan. Edellisissä taas näkyi paavilli-nen taikauskoisuus, komeilu ja ylimielisyys. Rooma vaati, että nämä kristilliset seurakunnat tunnustaisivat paavin ylivallan. Britit vastasivat, ettei paavilla ollut oikeutta ylivaltaan seurakunnassa ja he voisivat osoittaa hänelle vain samaa alamaisuutta, jota oli osoitettava jokaiselle Kristuksen seuraajalle. He eivät tunteneet muuta mestaria kuin Kristuksen.ST 44.1

Nyt paljastui paavikunnan todellinen henki. Roo-man edustaja sanoi: “Jos ette ota vastaan veljiä, jotka tuovat teille rauhan, joudutte ottamaan vastaan vihollisia, jotka tuovat teille sodan.” ^{1J.H. Merle D’Aubigne, History of the Reformation of the Sixteenth Century, 17. kirja, 2. luku.} Sotaa ja petosta käytettiin näitä raamatullisen uskon tunnustajia vastaan, kunnes Britannian seurakunnat oli tuhottu tai pako-tettu alistumaan paavin valtaan.ST 44.2

Rooman tuomiovallan ulkopuolelle jäävissä maissa oli satojen vuosien ajan kristillisiä yhteisöjä, jotka säilyivät lähes kokonaan vapaina paavikunnan turme-luksesta. He pitivät Raamattua uskon ainoana ohjeena. Nämä kristityt uskoivat Jumalan lain pysyvyyteen ja viettivät sapattia. Tähän uskoon ja käytäntöön pitäytyviä seurakuntia oli Keski-Afrikassa ja Aasian armenialaisten keskuudessa.ST 44.3

Paavinvaltaa vastustavien etujoukossa olivat val-dolaiset. Samassa maassa, johon paavikunta oli perus-tanut istuimensa, Piemonten seurakunnat säilyttivät itsenäisyytensä. Mutta tuli aika, jolloin Rooma vaati niitä alistumaan. Muutamat kuitenkin kieltäytyivät taipumasta paavin tai prelaattien edessä ja päättivät vakaasti säilyttää uskonsa puhtauden ja yksinkertai-suuden. Tuli eron hetki. Ne, jotka pysyivät vanhassa uskossa, vetäytyivät syrjään. Muutamat jättivät koti-seutunsa Alpeilla ja kohottivat totuuden lipun vieraissa maissa. Toiset vetäytyivät vuorten kalliolinnakkeisiin ja säilyttivät siellä vapautensa palvella Jumalaa.ST 45.1

Heidän uskonnolliset käsityksensä perustuivat kir-joitettuun Jumalan sanaan. Nämä vaatimattomat, maailmasta erillään olevat talonpojat eivät olleet itse-näisesti päätyneet totuuteen, joka oli vastakkainen luopiokirkon opeille. He olivat perineet uskonkäsityksensä isiltään. He taistelivat apostolisen seurakun-nan uskon puolesta. “Erämaaseurakunta”, ei maailman suuressa pääkaupungissa hallitseva ylpeä hierarkia, oli Kristuksen oikea seurakunta, niiden totuuden aarteiden hoitaja, jotka Jumala oli uskonut kansalleen annettaviksi maailmalle. Tärkeimpiä syitä todellisen seurakunnan eroon Roomasta oli jälkimmäisen viha raamatullista lepopäivää kohtaan. Kuten Raamatussa oli ennustettu, paavikunta polki Jumalan lain maahan. Paavikunnan hallitsemat seurakunnat pakotettiin kunnioittamaan sunnuntaita. Vallitseva väärä käsitys hämmensi monet todelliset Jumalan lapset niin, että he sapatinvieton lisäksi pidättyivät työstä myös sunnuntaina. Mutta tämä ei tyydyttänyt paavillisia johtajia. He vaativat sapatin halventamista ja arvoste-livat ankarasti niitä, jotka uskalsivat osoittaa sille kunnioitusta.ST 45.2

Satoja vuosia ennen uskonpuhdistusta valdolaisilla oli Raamattu omalla äidinkielellään. Tästä syystä he joutuivat vainon erityiseksi kohteeksi. He selittivät, että Rooma oli Ilmestyskirjan langennut Babylon. Henkensä uhalla he nousivat vastustamaan sen rap-piota. Läpi luopumuksen aikakauden oli valdolaisia, jotka kielsivät Rooman ylivallan, hylkäsivät kuvainpalvonnan epäjumalanpalveluksena ja pyhittivät oi-kean sapatin. (Katso liitettä.)ST 45.3

Vuorten mahtavien suojamuurien takaa valdolaiset löysivät piilopaikan. Nuo uskolliset maanpakolaiset kiinnittivät lastensa huomion yläpuolella kohoaviin majesteettisiin huippuihin ja kertoivat hänestä, jonka sana on yhtä pysyvä kuin ikuiset kukkulat. Jumala oli perustanut vuoret; vain hänen ääretön voimansa voisi siirtää ne paikoiltaan. Samalla tavalla hän oli säätänyt lakinsa. Yhtä vähän kuin ihminen voisi irrottaa vuoria perustuksiltaan ja heittää niitä mereen, voisi hän muuttaa yhtäkään käskyä Jumalan laista. Nuo pyhiinvaeltajat eivät nurkuneet kovaa kohtaloaan; koskaan he eivät tunteneet itseään yksinäisiksi noilla autioilla vuorilla. He iloitsivat vapaudestaan palvella Jumalaa. Monilta korkeilta kallioilta he lauloivat ylistystä, eivätkä Rooman armeijat voineet vaientaa heidän kiitoslaulujaan.ST 46.1