Daavidin ja Joonatanin ystävyys

Vainoojan hanke raukesi taas tyhjiin. Hän vakuutti Daavidille pysyvänsä nyt sovussa hänen kanssaan, mutta Daavid ei enää juuri luottanut kuninkaan katumukseen. Hän käytti tätä tilaisuutta paetakseen, ennen kuin kuningas muuttaisi taas mieltään kuten ennenkin. Mutta hänen mieltään ahdisti, sillä hän halusi vielä kerran tavata ystävänsä Joonatanin. Tietoisena syyttömyydestään hän hakeutui kuninkaan pojan luo ja esitti hänelle mitä liikuttavimman vetoomuksensa. »Mitä minä olen tehnyt», hän kysyi. »Mitä vääryyttä, mitä syntiä minä olen tehnyt sinun isääsi vastaan, kun hän väijyy henkeäni?» Joonatan uskoi, että isä oli muuttanut mielensä eikä enää aikonut surmata Daavidia. Ja Joonatan sanoi hänelle: »Pois se! Et sinä kuole. Katso, isäni ei tee mitään, suurta eikä pientä, ilmoittamatta minulle. Miksi sitten isäni salaisi minulta tämän? Ei ole niin.» Jumalan voiman merkittävän ilmauksen jälkeen Joonatan ei voinut uskoa, että hänen isänsä enää tahtoisi vahingoittaa Daavidia, koska se merkitsisi jo avointa kapinaa Jumalaa vastaan. Mutta sekään ei saanut Daavidia vakuuttuneeksi. Kovin vakavana hän vakuutti Joonatanille: »Niin totta kuin Herra elää ja niin totta kuin sinä itse elät: on vain askel minun ja kuoleman välillä.»AO2 236.3

Uudenkuun aikaan vietettiin Israelissa pyhää juhlaa. Tämä juhla osui Daavidin ja Joonatanin keskustelua seuranneeksi päiväksi. Tässä juhlassa odotettiin näiden molempien nuorten miesten istuvan kuninkaan pöydässä, mutta Daavid pelkäsi olla saapuvilla, ja niin järjestettiin asia siten, että hän kävisi tapaamassa veljiään Beetlehemissä. Palattuaan hänen piti kätkeytyä kedolle lähelle juhlapaikkaa. Koska hän oli ollut kolme päivää poissa kuninkaan näkyvistä, Joonatan ottaisi selvää sen vaikutuksesta Sauliin. Jos tämä kyselisi lisäin pojan poissaolon syytä, Joonatanin tuli kertoa hänen menneen kotiinsa osallistuakseen isänsä suvun uhrijuhlaan. Ellei kuningas siitä mitenkään ärhentyisi vaan sanoisi: »Hyvä on», silloin Daavidin olisi turvallista palata hoviin. Mutta jos hän raivostuisi hänen poissaolostaan, Daavidin olisi parasta paeta.AO2 237.1

Juhlan ensimmäisenä päivänä kuningas ei kysellyt mitään Daavidin poissaolon johdosta, mutta kun hänen paikkansa oli tyhjä toisenakin päivänä, hän kysyi: »‘Miksi ei lisain poika ole eilen eikä tänään tullut aterialle?’ Joonatan vastasi Saulille: ‘Daavid pyysi minulta, että saisi mennä Beetlehemiin; hän sanoi: »Salli minun mennä, sillä meillä on suvun teurasuhrit kaupungissa, ja veljeni itse on käskenyt minut sinne; jos minä siis olen saanut armon sinun silmiesi edessä, niin päästä minut katsomaan veljiäni.» Sentähden hän ei ole tullut kuninkaan pöytään.’» Tämän kuultuaan Saul vihastui hillittömästi. Hän väitti, että niin kauan kuin Daavid oli elossa, Joonatan ei pääsisi Israelin valtaistuimelle, ja hän vaati, että Daavid noudettaisiin heti surmattavaksi. Joonatan koetti jälleen puhua ystävänsä puolesta: »Miksi hänet on surmattava? Mitä hän on tehnyt?» Tämä vetoomus vain kiihdytti kuninkaan raivon entistä saatanallisemmaksi, ja niin hän sinkautti Daavidin surmaksi aiotun keihäänsä omaa poikaansa kohti.AO2 237.2

Kun prinssi suruissaan ja harmissaan poistui kuninkaan luota, hän ei ollut enää juhlan vieraana. Murheissaan hän asteli sovitulle paikalle, jossa Daavidin oli määrä saada tietää, mitä kuningas aikoi tehdä hänelle. Ystävykset lankesivat toistensa kaulaan ja itkivät katkerasti. Kuninkaan raivoisa intohimo synkensi nuorten miesten elämän, niin että he olivat pakahtua suruunsa. Heidän erotessaan toisistaan Daavidin korviin jäivät kaikumaan Joonatanin jäähyväissanat: »Mene rauhassa. Niin on, kuin me molemmat olemme vannoneet Herran nimeen ja sanoneet: ‘Herra on todistaja meidän välillämme, minun ja sinun, ja minun jälkeläisteni ja sinun jälkeläistesi välillä iankaikkisesti.’»AO2 237.3