Loading...
Larger font
Smaller font
Copy
Print
Contents

Alfa Ja Omega, vol. 2

 - Contents
  • Results
  • Related
  • Featured
No results found for: "".
  • Weighted Relevancy
  • Content Sequence
  • Relevancy
  • Earliest First
  • Latest First
    Larger font
    Smaller font
    Copy
    Print
    Contents

    Luku 1—Erämaassa

    Lähes neljäkymmentä vuotta Israelin lapset olivat poissa näkyvistä erämaan kätkössä. »Ja aika», kertoo Mooses, »joka kului vaellukseemme Kaades-Barneasta siihen asti, että kuljimme Seredin puron yli, oli kolmekymmentä kahdeksan vuotta, kunnes hävisi koko se sukupolvi, kaikki sotakuntoiset miehet, leiristä, niinkuin Herra oli heille vannonut. Myös Herran käsi oli heitä vastaan hävittämässä heitä leiristä, viimeiseen mieheen asti» (5 Moos. 2: 14,15).AO2 11.1

    Näinä vuosina kansaa muistutettiin jatkuvasti siitä, että se oli jumalallisen nuhtelun alaisena. Kapinoimisellaan Kaadeksessa he olivat hylänneet Jumalan, ja Jumala oli tuoksi ajaksi hylännyt heidät. Koska he olivat rikkoneet hänen liittonsa, heidän ei sopinut suorittaa liiton merkiksi ympärileikkausta. Ja koska he halusivat palata orjuutensa maahan, se osoitti, etteivät he olleet vapauden arvoisia, eikä heidän siis sopinut viettää pääsiäistäkään orjuudesta vapautumisen muistoksi.AO2 11.2

    Kuitenkin pyhäkköpalveluksen jatkuminen todisti, ettei Jumala ollut tyystin hylännyt kansaansa. Ja kaitselmuksellaan hän yhä tyydytti heidän tarpeensa. »Herra, sinun Jumalasi, on siunannut sinua kaikissa kättesi töissä», Mooses sanoi kerratessaan heidän vaelluksensa historiaa. »Hän on pitänyt huolen sinun vaelluksestasi tässä suuressa erämaassa. Jo neljäkymmentä vuotta on Herra, sinun Jumalasi, ollut sinun kanssasi, eikä sinulta ole mitään puuttunut.» Ja leeviläisten hymnissä, jonka Nehemia on kirjoittanut muistiin, kuvaillaan värikkäästi Jumalan huolenpitoa Israelista näinä hylkäämisen ja karkotuksen vuosinakin: »Sinä suuressa laupeudessasi et kuitenkaan hyljännyt heitä erämaassa. Pilvenpatsas ei väistynyt heidän luotansa päivällä, johtamasta heitä tiellä, eikä tulenpatsas yöllä, valaisemasta heille tietä, jota heidän oli kuljettava. Hyvän Henkesi sinä annoit heitä opettamaan, mannaasi et kieltänyt heidän suustansa, ja vettä sinä annoit heille heidän janoonsa. Neljäkymmentä vuotta sinä elätit heitä erämaassa, eivät heidän vaatteensa kuluneet, eivätkä heidän jalkansa ajettuneet» (Neh. 9:19-21).AO2 11.3

    Erämaassa vaeltamista ei määrätty vain kapinoivien ja napisevien rangaistukseksi, vaan sen tarkoituksena oli myös kasvattaa nousevaa sukupolvea ja valmistaa sitä siirtymään Luvattuun maahan. Mooses sanoi heille: »Herra, sinun Jumalasi, kasvattaa sinua, niinkuin isä kasvattaa poikaansa - nöyryyttääksensä sinua ja koetellaksensa sinua ja tietääksensä, mitä sinun sydämessäsi on: tahdotko noudattaa hänen käskyjänsä vai etkö. Hän — antoi sinun nähdä nälkää, ja hän antoi sinulle mannaa syödä, jota et ennen tuntenut ja jota eivät isäsikään tunteneet, opettaaksensa sinut ym-märtämään, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan että hän elää jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee» (5 Moos. 8: 5,2, 3).AO2 11.4

    »Erämaasta hän löysi hänet, autiosta, ulvovasta korvesta; hän otti hänet suojaansa ja hoitoonsa, varjeli häntä kuin silmäteräänsä.» »Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus, ja hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät. Rakkaudessaan ja sääliväisyydessään hän lunasti heidät, nosti heitä ja kantoi heitä kaikkina muinaisina päivinä» (5 Moos. 32:10; Jes. 63: 9).AO2 12.1

    Kuitenkin ainoat muistiinpanot heidän elämästään erämaassa koskettelevat heidän kapinointiaan Herraa vastaan. Koorahin kapinan yhteydessä kuoli neljätoista tuhatta israelilaista. Ja muut erilliset tapaukset osoitta-vat tuolloin osoitetun samaa jumalallisen arvovallan vastaista mieltä.AO2 12.2

    Niinpä kerrankin muuan israelilaisen vaimon ja egyptiläisen miehen poika, sen sekakansan jäseniä joka oli lähtenyt Egyptistä seuraamaan Israelia, siirtyi omalta leirialueeltaan israelilaisten asuinsijoille ja väitti olevansa oikeutettu pystyttämään telttansa sinne. Tämä oli jumalallisen lain vastaista, sillä sen mukaan egyp-tiläisten oli pysyttävä seurakunnan ulkopuolella kolmanteen sukupolveen asti. Hän rupesi riitelemään asiasta erään israelilaisen kanssa, ja kun siitä vedottiin tuomareihin, he ratkaisevat asian rikkojan tappioksi.AO2 12.3

    Tästä päätöksestä kiihtyneenä hän kirosi tuomarin ja raivoissaan jopa pilkkasi Jumalan nimeä. Silloin hänet vietiin heti Mooseksen eteen. Oli jo saatu käsky: »Joka kiroaa isäänsä tai äitiänsä, se rangaistakoon kuolemalla» (2 Moos. 21: 17), mutta tällaisen tapauksen varalta ei ollut minkäänlaista ohjetta. Rikos oli niin hirvittävä, että katsottiin olevan syytä erityisesti kysyä neuvoa Jumalalta. Miestä pidettiin vangittuna siihen asti, kunnes Jumalan tahto saataisiin selville. Jumala itse langetti tuomion; hänen käskystään pilkkaaja vietiin leirin ulkopuolelle ja kivitettiin kuoliaaksi. Ne jotka olivat olleet tapauksen silminnäkijöinä, laskivat kätensä hänen päänsä päälle hänen syytöksensä todenperäisyyden juhlalliseksi vakuudeksi. Sitten he aloittivat kivittämisen, johon muu paikalla ol-lut väki yhtyi.AO2 12.4

    Sen jälkeen säädettiin samanlaisia rikkomuksia koskeva laki: »Puhu israelilaisille ja sano: Kuka ikinä Jumalaansa kiroaa, se joutuu syynalaiseksi. Ja joka Herran nimeä pilkkaa, rangaistakoon kuolemalla; koko kansa kivittä- köön hänet kuoliaaksi. Olipa se muukalainen tai maassa syntynyt, joka pilkkaa Herran nimeä, hänet surmattakoon» (3 Moos. 24: 15, 16).AO2 12.5

    Jotkut saattavat epäillä Jumalan rakkautta ja oikeamielisyyttä sen johdosta, että hän näin ankarasti rankaisi pikaistuksissa lausuttuja sanoja. Mutta sekä rak-kaus että oikeus vaativat selvitettäväksi, että pahansuovat mielenpurkaukset Jumalaa vastaan ovat hyvin synnillisiä. Ensimmäisen rikkojan saama rangaistus oli toisille varoitukseksi siitä, että Jumalan nimeä oli kunnioitettava. Jos tämän miehen syntiä ei olisi rangaistu, olisi se heikentänyt toisten moraalia, ja sen johdosta monet olisivat lopulta joutuneet menettämään henkensä.AO2 13.1

    Egyptistä mukaan lähteneen sekakansan jäsenet olivat israelilaisille alituisena kiusauksena ja vaivana. He kyllä tunnustivat hylänneensä epäjumalain palvonnan ja palvelevansa oikeaa Jumalaa. Mutta heidän varhainen kasva-tuksensa ja tottumuksensa oli niin muovannut ja turmellut heidän tapansa ja luonteensa, että he yhä pitivät osittain kiinni epäjumalanpalveluksesta eivätkä kunnioittaneet Jumalaa. Useimmiten juuri he alkoivat ensiksi riidellä ja valitella hapattaen koko leirin pakanallisilla menoillaan ja napisemalla Jumalaa vastaan.AO2 13.2

    Kohta kansan palattua erämaahan sattui sapatin rikkomus sellaisissa olosuhteissa, jotka tekivät sen erikoisen raskaaksi. Herran ilmoitus Israelin jättämisestä perinnöttömäksi oli herättänyt kapinamieltä. Muuan israelilainen oli kovin vihoissaan siitä, ettei päässyt Kanaaniin, ja päätti uhmata Jumalan lakia. Hän julkesi aivan avoimesti rikkoa neljättä käskyä lähtemällä sapattina kokoamaan puita. Erämaanvaelluksen aikana oli tulien sytyttäminen sapattina jyrkästi kielletty. Kielto ei ulottunut Kanaanin maahan, jonka ankara ilmasto vaati usein virittämään lämmittäviä nuotioita, mutta erämaassa ei näitä tulia tarvittu. Tämä mies loukkasi tahallaan ja harkitusti neljättä käskyä, eikä hänen syntinsä johtunut ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä vaan julkeudesta.AO2 13.3

    Hänet pidätettiin kesken puiden keräämisen ja tuotiin Mooseksen eteen. Sapattikäskyn rikkomisesta oli jo määrätty kuolemanrangaistus, mutta sen toimeenpanon tapaa ei vielä tiedetty. Mooses esitti asian Herralle ja sai ohjeen: »Se mies rangaistakoon kuolemalla, koko seurakunta kivittäköön hänet leirin ulkopuolella» (4 Moos. 15: 35). Jumalanpilkasta ja sapatinrikkomisesta säädettiin sama rangaistus, koska kumpikin synti oli samalla tavoin Jumalan arvovallan hal-ventamista.AO2 13.4

    Nykyään monet hylkäävät luomisen sapatin juutalaisena säädöksenä ja sanovat, että jos se olisi pidettävä, täytyisi myös sen rikkomiseen soveltaa kuolemanrangaistusta. Mutta huomaamme jumalanpilkasta rangaistun samalla tavoin kuin sapatinrikkomisesta. Olisiko meidän sen perusteella pi-dettävä myös kolmatta käskyä vain juutalaisille kuuluvana? Kuitenkin kuolemanrangaistusta koskeva lausuma soveltuu yhtä hyvin kolmanteen, viidenteen ja itse asiassa melkein jokaiseen kymmenestä käskystä yhtä hyvin kuin neljänteen. Vaikkei Jumala nyt langettaisikaan lakinsa rikkomisesta ajallisia rangaistuksia, hänen sanansa julistaa kuitenkin, että synnin palkka on kuolema. Ja lopullisella tuomiolla havaitaan, että kuolema on niiden osa, jotka rikkovat hänen pyhiä käskyjään.AO2 13.5

    Mannan ihme muistutti kansaa erämaassa koko neljänkymmenen vuoden ajan sapatin pyhästä velvoituksesta. Mutta sekään ei tehnyt heitä kuuliaisiksi. Joskaan he eivät tohtineet rikkoa sitä yhtä avoimesti ja julkeasti kuin ne, joita oli rangaistu muillekin varoitukseksi, oltiin neljännen käskyn noudattamisessa yhtä kaikki varsin leväperäisiä. Profeettansa välityksellä Jumala lausuu: »Minun sapattini he kovin rikkoivat» (Hes. 20: 13-24). Ja tämä mainitaan yhdeksi niistä syistä, jotka estivät vanhaa sukupolvea pääsemästä Luvattuun maahan.AO2 14.1

    Kaadeksesta Israelin lapset olivat kääntyneet takaisin erämaahan; ja erämaanvaelluksensa lopussa he, »koko seurakunta, tulivat Siinin erämaahan ensimmäisenä kuukautena, ja kansa asettui Kaadekseen» (4 Moos. 20: 1).AO2 14.2

    »Siellä Mirjam kuoli, ja hänet haudattiin sinne.» Punaisen meren rantamilta lähdettiin Herran riemujuhlan merkeissä laulaen ja karkeloiden eliniän kestävälle vaellukselle, joka päättyi erämaan hautaan - sen olivat saaneet kokea ne miljoonat, jotka suurin toivein olivat lähteneet Egyptistä. Synti oli tempaissut heidän huuliltaan siunauksen maljan. Painaisiko uusi sukupolvi tämän opetuk-sen mieleensä?AO2 14.3

    »Mutta sittenkin he yhä vielä tekivät syntiä eivätkä uskoneet hänen ihmeitänsä. — Kun hän surmasi heitä, kysyivät he häntä, kääntyivät ja etsivät Jumalaa. He muistivat, että Jumala oli heidän kallionsa ja että Jumala, Korkein, oli heidän lunastajansa» (Ps. 78: 32-35). Kuitenkaan he eivät vakaasti kääntyneet Jumalan puoleen. Vaikka he vihollistensa ahdistamina etsivätkin apua häneltä, joka yksin saattoi pelastaa, »heidän sydämensä ei ollut vakaa häntä kohtaan, eivätkä he olleet uskolliset hänen liitossansa. Mutta hän on laupias, antaa anteeksi rikkomukset eikä tahdo hukuttaa. Sentähden hän usein kääntyi vihastansa. — Sillä hän muisti, että he ovat liha, tuulahdus, joka menee eikä enää palaja» (jakeet 37-39).AO2 14.4

    Larger font
    Smaller font
    Copy
    Print
    Contents