Myrsky puhkeaa

Mutta kahdeksantena päivänä tai-vaankansi peittyi synkkään pilveen. Salama leimahti ja kuultiin ukkosen jyrinää. Pian alkoi sataa suuria pisaroita. Maailmassa ei koskaan ollut tapahtunut mitään tällaista, ja pelko valtasi ihmiset. Kaikki kyselivät mielessään: »Olisiko Nooa kuitenkin ollut oikeassa, ja onko maailma ehkä sittenkin tuhoon tuomittu?” Taivas synkkeni yhä, ja sade vain yltyi. Eläimet juoksentelivat kauhuissaan karjuen, mylvien ja ulvoen aivan kuin olisivat vaikeroineet omaa osaansa ja ihmistenkin koh-taloa. Silloin »puhkesivat kaikki suuren syvyyden lähteet, ja taivaan akkunat aukenivat». Vettä tuli pilvistä valtavana kaatosateena. Joet tulvivat yli äyräittensä ja täyttivät laaksot. Maasta syöksyi tavattoman voimakkaita vesisuihkuja heittäen kivenjärkäleitä satojen metrien korkeuteen, mistä ne alas syöksyessään kaivautuivat syvälle maahan.AO1 77.4

Ihmiset katselivat ensiksi omien tekojensa hävitystä. Maahan iskevät salamat tuhosivat heidän loistavat rakennuksensa ja kauniit puutarhansa ja lehdot, joihin he olivat sijoittaneet epäjuma-lankuvansa. Kaikkialla oli vain raunioita. Alttarit, joilla ihmisuhreja oli surmattu, pirstoutuivat, ja uhraajat vapisivat nähdessään Jumalan voiman ja tietäessään oman turmeluksensa ja epäjuma-lanpalveluksensa aiheuttaneen kaiken tämän hävityksen.AO1 78.1

Yhä ankarampana raivoava myrsky heitteli puita, rakennuksia, kallioita ja maata joka taholle. Ihmisten ja eläinten kauhu oli sanoin kuvaamatonta. Myrskyn pauhunkin yli kuului niiden valituksia, jotka olivat halveksineet Jumalan arvovaltaa. Saatanakin pelkäsi kuolevansa jouduttuaan jäämään keskelle luonnonvoimien myllerrystä. Hän oli iloinnut saatuaan valtaansa niin voimallisen ihmissuvun ja toivonut heidän saavan jatkaa iljettävyyksiään ja kapinaansa taivaan Hallitsijaa vastaan. Nyt hän syyti kirouksiaan Jumalaa vastaan ja syytti häntä epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta. Monet ihmisistäkin yhtyivät saatanan tavoin her-jaamaan Jumalaa, ja he olisivat syösseet hänet vallasta, jos vain olisivat pystyneet. Suunniltaan pelosta toiset ojensivat käsiään arkkia kohti anoen sisällepääsyä. Mutta heidän yrityksensä olivat turhia. Lopultakin he oppivat tun-nossaan tietämään, että taivaassa on Jumala joka hallitsee. Nyt he huusivat häntä vakavissaan avuk-seen, mutta hän ei ollut valmis kuulemaan heidän huutojaan. Silloin he kauhuissaan käsittivät, että Jumalan lain rikkominen oli aiheuttanut heidän tuhonsa. Mutta vaikka he nyt rangaistuksen pelosta tunnustivatkin syntinsä, he eivät kuitenkaan tunteneet todellista katumusta ja pahan kammoa. He olisivat taas uhmanneet taivasta, jos rangaistus olisi poistettu. Samoin käy Jumalan tuomioiden kohdatessa maata ennen sen hävittämistä tulella. Silloinkin katumattomat tulevat tar-koin tietämään, missä kohdin he ovat rikkoneet ja mikä on heidän syntinsä. He ovat halveksineet hänen pyhää lakiaan. Mutta hekään eivät todella kadu sen paremmin kuin muinaisen maailman syntisetkään.AO1 78.2

Jotkut yrittivät epätoivoissaan murtautua sisälle arkkiin, mutta he eivät mahtaneet mitään sen lujille rakenteille. Muutamat koettivat riippua kiinni arkissa, kunnes tyrskyt pudottivat heidät alas tai he menettivät otteensa iskeytyessään kallioita tai puita vasten. Valtavan iso arkkikin natisi liitoksissaan, kun armoton tuuli pieksi sitä ja sai sen heittelehtimään aalloilla. Sisään sulje-tut eläimet huusivat peloissaan ja tuskissaan. Mutta raivoavien luonnonvoimien keskelläkin arkki kellui turvallisesti. Väkeviä enkeleitä lähetettiin varjelemaan sitä.AO1 79.1

Myrskyn kouriin jouduttuaan eläimet säntäsivät ihmisten luo aivan kuin saadakseen heiltä apua. Jotkut sitoivat lapsensa ja itsensäkin väkevien eläinten selkään tietäen, että nämä elämänhaluisina ja sitkeinä kiipeäisivät nousevaa vettä pakoon korkeimmille huipuille asti. Muutamat kiinnittivät itsensä kukkuloiden tai vuorten huipulla kasvaviin suuriin puihin, mutta ne kiskoutuivat juurineen irti maasta ja sinkoutuivat suojatteineen alas kuo-huviin aaltoihin. Ihmiset joutuivat alinomaa poistumaan paikoilta, joita olivat pitäneet turvallisina. Vesien kohotessa yhä ylemmäksi ihmiset pakenivat korkeimpien vuorten suojaan. Usein ihmiset ja eläimet joutuivat yhdessä tavoittelemaan jalansijaa, kunnes myrsky tempasi molemmat mukaansa.AO1 79.2

Korkeimmilta huipuilta ihmiset näkivät eteensä avautuvan aavan, rannattoman meren. Jumalan pal-velijan varoituksissa ei enää näyt-tänyt olevan mitään ilkkumista. Miten nuo tuomitut syntiset nyt kaipasivatkaan laiminlyömiään ti- laisuuksia! Miten hartaasti he anoivatkaan vielä yhtä tuntia lisää armonaikaa ja yhtä lisäkutsua Nooan huulilta! Mutta he eivät saaneet enää kuulla mitään armon suloääntä. Rakkaus vaati yhtä hyvin kuin oikeuskin, että Jumala tuomioillaan pysähdyttäisi synnin. Aallot löivät rankaisevina viimeisenkin turvapaikan ylitse, ja Jumalan halveksijat suistui-vat meren synkkiin syvänteihin.AO1 79.3