Luku 17—Jaakobin maanpakolaisuus

Vihoissaan Eesau oli uhannut tappaa Jaakobin, ja siksi tämä lähti pakolaisena pois isänsä kotoa. Mutta hänellä oli isän siunaus muassaan. Iisak oli uudistanut hänelle liiton lupauksen ja kehottanut häntä sen perillisenä noutamaan itselleen vaimon äidin sukulaisten luota Mesopotamiasta. Kuitenkin Jaakob lähti yksinäiselle matkalleen raskain mielin. Vain sauva kädessään hänen täytyi taivaltaa satoja kilometrejä halki seutujen, joissa asusti villejä, ryösteleviä heimoja. Tunnonvaivoissaan ja pe-lokkuudessaan hän koetti karttaa ihmisiä, jottei vihastunut veli pääsisi hänen jäljilleen. Hän pelkäsi iäksi menettäneensä sen siunauksen, jonka Jumala oli tarkoittanut hänelle, ja saatana oli valmiina kiusaamaan häntä.AO1 167.1

Toisen matkapäivän iltaan mennessä hän oli ehtinyt jo kauas isänsä leiristä. Hän tunsi itsensä hylkiöksi ja tiesi itse aiheuttaneensa oman ahdinkotilansa väärillä teoillaan. Epätoivon synkkyys ahdisti hänen sieluaan, ja hän uskalsi tuskin nikoillakaan. Mutta hän oli niin tavattoman yksinäinen ja tunsi tarvitsevansa Jumalan varjelusta enemmän kuin koskaan ennen. Itkien ja syvästi nöyrtyen hän tunnusti syntinsä ja anoi jotakin merkkiä siitä, ettei häntä ollut tyystin hylätty. Kuitenkaan hänen ahdistunut mielensä ei päässyt tyyntymään. Hän oli menettänyt kaiken itseluotta-muksensa ja pelkäsi, että hänen isiensä Jumala oli karkottanut hänet luotaan.AO1 167.2

Mutta Jumala ei hylännyt Jaakobia. Hän oli yhä armollinen erehtyneelle ja luottamuksensa menettäneelle palvelijalleen. Säälivästi Herra ilmaisi Jaakobille juuri sen, mitä hän tarvitsi - Vapahtajan. Hän oli tehnyt syntiä mutta oli nyt sydämestään kiitollinen nähdesään, miten hän jälleen voisi päästä Jumalan suosioon.AO1 167.3