Paini enkelin kanssa

Paikka oli yksinäistä vuoristoseutua, missä villipedot saalistivat ja rosvot ja murhamiehet piileskelivät. Yksin ja vailla suojaa Jaakob kumartui tuskaisena maahan. Oli keskiyö. Kaikki hänen rakkaansa olivat kaukana, vaaran ja kuoleman uhan alaisina. Katkerinta oli ajatella, että hänen oma syntinsä oli saattanut nämä syyttömät vaaraan. Huudoin ja kyynelin hän esitti hartaan rukouksensa Jumalalle. Äkkiä joku tarttui häneen lujin ottein. Hän luuli vihollisen koettavan tappaa hänet ja yritti vääntäytyä irti ahdistajansa otteesta. Pimeässä käytiin kovaa kamppailua voitosta. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, mutta Jaakob jännitti kaikki voimansa eikä hellittänyt hetkeksikään. Kun hän siinä taisteli henkensä edestä, syyllisyyden tunto ahdisti hänen sieluaan; hänen syntinsä kohosivat hänen eteensä erottamaan häntä Jumalasta. Mutta äärimmäisessä hädässään hän muisti Jumalan lupaukset, ja hän anoi koko sydämestään hänen armoaan. Painiskelua jatkui miltei päivänkoittoon asti, mutta vihdoin muukalainen painoi sormensa Jaakobin lonkalle, ja heti hän la-mautui. Nyt Jaakob käsitti, min-kälainen olento hänen vastustajansa todella oli. Hän tiesi painiskelleensa taivaallisen sanansaattajan kanssa, ja siksi hän ei miltei yli-inhimillisin ponnistuksinkaan ollut päässyt voitolle. Kristus, »liiton Enkeli», oli ilmaissut itsensä Jaakobille. Patriarkka oli nyt taistelukyvytön, ja hänen vammaansa koski kovasti, mutta hän ei tahtonut päästää otettaan. Katuvana ja murtuneena hän tarrautui kiinni enkeliin, »hän itki ja rukoili tätä» (Hoos. 12: 4) anoen siunausta. Hänen oli päästävä varmuuteen siitä, että oli saanut syntinsä anteeksi. Ruumiillinen kipu ei riittänyt irrottamaan hänen mielestään tätä ajatusta. Hänen päätöksensä vain lujittui ja uskonsa tuli entistä hartaammaksi ja vahvemmaksi kes-tämään loppuun asti. Enkeli koetti irtautua hänestä ja pyysi: »Päästä minut, sillä päivä koittaa.” Mutta Jaakob vastasi: »En päästä sinua, ellet siunaa minua.» Jos tämä olisi ollut kerskuvaa, liian itsevarmaa luottamusta, Jaakob olisi heti tuhottu. Mutta se oli sellaisen ihmisen varmuutta, joka tuntee oman arvottomuutensa mutta luottaa kuitenkin liittonsa pitävän Jumalan uskollisuuteen.AO1 180.4