Paavali rohkaisee laivaväkeä

Neljätoista päivää he ajelehtivat auringottoman ja tähdettömän taivaan alla. Apostolilla, vaikka hän itsekin kärsi ulkonaisesti, oli toivon sanoja synkimmänkin hetken varalle, auttava käsi jokaisessa hätätilanteessa. Hän tarttui uskossa äärettömän Voiman käteen, ja hänen sydämensä oli kiinnittyneenä Jumalaan. Hän ei pelännyt itsensä puolesta; hän tiesi, että Jumala säästäisi hänet todistamaan Roomassa Kristuksen otuudesta. Mutta hän tunsi sydämessään sääliä ympärillään olevia onnettomia sieluja kohtaan, sillä nämä olivat syntisiä, turmeltuneita ja kuolemaan valmistautumattomia. Kun hän hartaasti pyysi Jumalaa säästämään heidän henkensä, hänelle ilmoitettiin, että hänen rukoukseensa vastattaisiin.AO6 304.2

Kun myrsky hetkeksi taukosi, Paavali nousi kannelle ja lausui korottaen ääntään: »Miehet, teidän olisi pitänyt noudattaa minun neuvoani eikä lähteä Kreetasta; siten olisitte säästyneet tästä vaivasta ja vahingosta. Mutta nyt minä kehoitan teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä ei yksikään teistä huku, ainoastaan laiva hukkuu. Sillä tänä yönä seisoi minun tykönäni sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä myös palvelen, ja sanoi: ‘Älä pelkää, Paavali, keisarin eteen sinun pitää menemän; ja katso, Jumala on lahjoittanut sinulle kaikki, jotka sinun kanssasi purjehtivat.’ Olkaa sentähden rohkealla mielellä, miehet; sillä minulla on se usko Jumalaan, että niin käy, kuin minulle on puhuttu. Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua.»AO6 304.3

Nämä sanat virittivät uudelleen toivon. Matkustajat ja miehistö havahtuivat turtumuksestaan. Vielä oli paljon tehtävissä, ja heidän oli ryhdyttävä kaikkiin vallassaan oleviin toimiin tuhon torjumiseksi.AO6 304.4

Mustilla, vyöryvillä aalloilla oli ajelehdittu jo neljättätoista yötä, kun merimiehet »keskiyön aikaan» päättelivät tyrskyjen äänestä, »että lähestyttiin jotakin maata. Ja luodattuaan he huomasivat syvyyden olevan kaksikymmentä syltä, ja vähän matkaa kuljettuaan he taas luotasivat ja huomasivat syvyyden viideksitoista syleksi. Ja kun he pelkäsivät”, Luukas kirjoittaa, »meidän viskautuvan karille, laskivat he laivan perästä neljä ankkuria ja odottivat ikävöiden päivän tuloa.»AO6 304.5

Päivän koittaessa erottuivat myrskyisän rannikon ääriviivat hämärästi, mutta mitään tuttuja maamerkkejä ei näkynyt. Tilanne oli niin synkkä, että merimiehet menettivät kaiken rohkeutensa ja »yrittivät paeta laivasta». Aikoen muka »keulapuolesta viedä ulos ankkureita» he olivat jo laskeneet alas pelastusveneen, kun Paavali oivalsi heidän alhaisen suunnitelmansa ja sanoi sadanpäämiehelle ja sotilaille: »Jos nuo eivät pysy laivassa, niin te ette voi pelastua.» Sotilaat heti »hakkasivat poikki venheen köydet ja päästivät sen» mereen.AO6 305.1

Ratkaisevin hetki oli vielä edessäpäin. Jälleen apostoli puhui roh-kaisun sanoja ja kehotti kaikkia, sekä merimiehiä että matkustajia, nauttimaan ruokaa sanoen: »Tänään olette jo neljättätoista päivää odottaneet ja olleet syömättä ettekä ole mitään ravintoa ottaneet. Sentähden minä kehoitan teitä nauttimaan ruokaa, sillä se on tarpeen meidän pelastuaksemme; sillä ei yhdeltäkään teistä ole hiuskarvaakaan päästä katoava.»AO6 305.2

»Tämän sanottuaan hän otti leivän ja kiitti Jumalaa kaikkien nähden, mursi ja rupesi syömään.» Silloin tuo uupunut ja masentunut kahdensadanseitsämänkymmentäviiden hengen joukko, joka olisi ilman Paavalia antautunut epätoivon valtaan, ryhtyi apostolin keralla aterioimaan. »Ja kun he olivat tulleet ravituiksi, kevensivät he laivaa heittämällä viljan mereen.»AO6 305.3