Rakkauden henki alkuseurakunnassa

Kristus oli käskenyt ensimmäisiä opetuslapsia rakastamaan toinen toistaan niin kuin hän oli rakastanut heitä. Näin heidän tuli todistaa maailmalle, että heissä oli saanut muotonsa Kristus, kirkkauden toivo. »Uuden käskyn minä annan teille”, hän oli sanonut, »että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut - että tekin niin rakastatte toisianne» (Joh. 13: 34). Hetkellä, jolloin nämä sanat lausuttiin, opetuslapset eivät kyenneet niitä ymmärtämään. Mutta kun he olivat nähneet Kristuksen kärsimykset, kun hänet oli ristiinnaulittu ja hän oli noussut kuolleista ja astunut ylös taivaisiin ja kun Pyhä Henki oli laskeutunut heidän päälleen helluntaina, heillä oli selvempi käsitys Jumalan rakkaudesta ja sen rakkauden luonteesta, jota heidän oli tunnettava toisiansa kohtaan. Silloin Johannes saattoi sanoa muille opetuslapsille:AO6 377.3

»Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme; meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä.»AO6 377.4

Pyhän Hengen laskeutumisen jälkeen, kun opetuslapset lähtivät julistamaan elävää Vapahtajaa, heidän ainoana tavoitteenaan oli sielujen pelastus. He iloitsivat pyhien suloisesta keskinäisestä yhteydestä. He olivat helliä, huomaavaisia, epäitsekkäitä, auliita tekemään mitä hyvänsä uhrauksia totuuden tähden. Jokapäiväisessä keskinäisessä kanssakäymisessään he osoittivat sitä rakkautta, johon Kristus oli heitä velvoittanut. Epäitsekkäillä sanoilla ja teoilla he pyrkivät sytyttämään tämän saman rakkauden muidenkin sydämessä.AO6 378.1

Tällaista rakkautta piti uskovien alati vaalia. Heidän tuli vaeltaa auliissa kuuliaisuudessa tuolle uudelle käskylle. Heidän tuli olla niin läheisessä yhteydessä Kristukseen, että he saisivat voiman täyttää kaikki hänen vaatimuksensa. Heidän elämänsä tuli julistaa sen Vapahtajan väkevyyttä, joka saattoi vanhurskauttaa heidät omalla vanhurskaudellaan.AO6 378.2

Mutta vähitellen tapahtui muutos. Uskovat alkoivat haeskella toisistaan vikoja. Takertuessaan virheisiin, suodessaan sijaa tylylle arvostelulle he unohtivat Vapahtajan ja hänen rakkautensa. He muuttuivat ankarammiksi ulkonaisten seremonioiden suhteen, tarkemmiksi uskon teorian kuin käytännön suhteen. Kärkkäinä tuomitsemaan muita he väheksyivät omia erheitään. He unohtivat sen veljellisen rakkauden, jota Kristus oli teroittanut, ja mikä murheellisinta: he eivät tiedostaneet tätä menetystään. He eivät tajunneet, että onni ja ilo olivat kaikkoamassa heidän elämästään ja että he pian vaeltaisivat pimeydessä suljettuaan Jumalan rakkauden pois sydämestään.AO6 378.3